Koska edeltävänä viikonloppuna oli jo seilattu paikallinen Bermudan kolmio Tampere-Lappeenranta-Pihtipudas reunoiltaan läpi, oli tälle logistiikkajärjen riemuvoitolle saatava viikon kuluttua viimeinen voitelu Joutsenon-pistokeikan muodossa. Älyttömiä ideoita, mutta älytön ideahan on koko The Coveralls. Ei siis muuta kuin Enterprise piukkaan soittohärveliä ja matkaan, joka sittemmin sujui hyvin lumisateista huolimatta. Matkalla tosin nähtiin useampi ojan puolelle karauttanut.
Perillä meitä odottivat lämmöllä muistellut kierreportaat. Ilolla niitä pitkin kamat sisään ja äänentarkastusta tekemään. Tälle olikin varattu poikkeuksellisen paljon aikaa, sillä Armadillo oli hankkinut itselleen oivat uudet sähkörummut. Niistä koitimmekin sitten katsoa soundia kuntoon ja suht’ hyvin onnistuimmekin. Mahduimme lavalle mukavan symmetrisesti ja lopputulos jopa näytti – jos itse bändi jätetään laskuista – hyvältä! Vaihtelua soundcheck-rutiineihin toi tankoja roudaavien neitokaisten ilmestyminen. Tankotanssijoiden soundcheck erosi omastamme monella tapaa.
Saimme hommat kuntoon odotetulla aikataululla ja pääsimme takahuoneeseen pitsan ja oluen pariin. Aina yhtä hyvien keskustelujen pariin olimmekin päässeet jo tunteja aikaisemmin. Onneksi niiden suhteen ujostelimme hieman kanssaesiintyjiä. Teimme settilistan, johon päätyi pätevän oloinen kavalkadi tuttuja kappaleita. Puolen yön kieppeillä astelimme lavalle ja soitimme ne ihmisille. Ihmiset tuntuivat pitävän niistä, sillä käsiä läpsyteltiin, jalkoja heiluteltiin ja suuta auottiin. Tällaisesta toiminnasta yleisössä me pidämme. Olimme itsekin aivan hyviä. Päätimme setin Tinakenkätyttöön hymyillen ja levähdimme tovin.
Ennen toista settiä katsoimme vielä toisen tankotanssiesityksen, olimme kyllä seuranneet ensimmäisenkin. Mainittakoon, että esteettiseltä kantilta ajateltuna tämä duo oli jonkin verran orkesteriamme edellä. Ei vain kronologisesti.
Painuimme lavalle olemaan epäesteettisiä. Oli kivaa, meininki oli hyvä. Sormeni kiukutteli ja Sukset-intro (tuo valon nopeudella etenevä haastava progeteos) kuulosti huonolta. En kuullut kuitenkaan kenenkään poistuneen ravintolasta tämän johdosta. Kukaan ei tapellut. Johdoille ei kaadettu juomia. Elimme elämämme kevättä, siis. Encoreakin vähän huhuiltiin, vaikka ehdimme jo hetken epäillä. Kajautimme Tapani Kansan merkkiteoksen eetteriin.
Vedimme henkeä ja tuumimme Penny Nightin olevan elämän harvojen hyvien asioiden listalla. Sitten pistimme kamat kasaan. Neljän korvilla tuuppasimme ne autoon todistaen samalla humalaisten ihmisten heikentyneitä kommunikointikykyjä. Minulta kysyttiin kyytiä, valittelin automme olevan täynnä. ”Eikö nyt kolmea kilsaa?”. Ei. Ei nyt.
Armadillo vetäisi ässän hihastaan ja kertoi juoneensa koko iltana puolitoista olutta. Usutimme Armadillon rattiin ja menimme majoittumaan. Riisuin suuremmat vaatteet. Pojat avasivat kaljat. Pettyneen kuuloinen Antto sanoi: ”olis täällä kolmaskin kalja ollut”. Karkoitin väsymykseni, olihan kello tulossa vasta puoli viisi, ja menin seuraksi juomaan kaikki yllättävän lasin vettä.
Aamupalan loppumisajan suhteen oli tullut kommunikaatiokatkos. Luonnikas majoittaja onneksi meille silti tarjoili apetta. Ajoimme kotiin. Keikka oli kiva, tuntipalkka huonompi.