Tuttuakin tutummaksi keikkapaikkana tullut Jack The Rooster kutsui meitä jälleen viettelevällä liverryksellään. Tai no, itse asiassa sieltä tarjottiin tekstiviestitse keikkaa tälle nimenomaiselle päivälle. Vastasin: “käy se, ellei mitään muuta mahdollisuutta ole”. Jäipä sitten väliin ikisuosikkini Hybrid Childrenin veto kilpailevassa livebaarissa. Mutta onhan se nyt, perhana, aina kahta siistimpää vetää itse ääliöcovereita kun seistä yleisössä, joten se siitä!
Hommat hoidettiin taas ns. pro-tavalla, eli ilman suurempia äänentarkastuksia ja muita turhuuksia. Itse saavuin futsalpelistä puoli yhdentoista aikaan paikalle yhyttääkseni heti Roosterin pihamaalta tutut Armadillo- ja Ansso-kasvot. Iloisia veijareita he olivat. Olivat tilanneet minulle toiveideni mukaan ruokaakin, joten pääsin heti syömään vähät tavarani lavalle heitettyäni. Helppoa ja mukavaa. Oikeastaan kaikki muu, paitsi se, että pelin tuoksinassa olin onnistunut vääntämään sormeni siihen malliin, että ilmeisesti verisuoni katkesi. Sormi liikkui huononlaisesti. Muuten ei mitään, mutta kun sitä olisi pitänyt otelaudalle soittaessa taivuttaman.
Odotellessa paikalle ilmaantui tuttuja kasvoja jos jonkinlaisia. Tutuimmasta päästä oli hahmo, joka pöllähti syliini, kun yritin kuikuilla, joko se Miksaaja-Jussi (mitä missi tekee?) saapuisi paikalle. Se oli Vorssin Ville, se oli Vorssin Ville. “On kyllä kommee”, Ville sanoi kaljustani. Ville oli hyväntuulinen, NePa-huivinen ja rahtusen vähemmän raitis, ymmärsin.
Vihdoin saapui miksaaja edelliseltä keikaltaan ja pääsimme vetämään noin puoli yhdeltä. Soittoaikaahan ei tietenkään oltu etukäteen sovittu, amatöörien hommia moinen. Armadillo laski kapuloihinsa housujensa asemesta: “yy kaa koo nee” ja panimme soittaen, kuten niin monta kertaa ennenkin. Vedimme poppimusiikkia ja vähän muutakin. Sormi oli jäykkä kuin helvetti, mutta onneksi se oli kuultavissa lähinnä harvojen lead-osuuksieni aikana. Ville Vorssi toimi sen aiheuttaman pahennuksen aistintaindikaattorina: en huomannut pahennusta aiheutuneen. Vorssi melttosi kuin Seppo Lehto. Hymy hiipi rohtuneille huulilleni, pian myös Vorssin tarjoama Villevallaton. Loput 3/4 tuosta harvemmin nauttimastani juomasta hiipi efektilaitteelleni pudottuaan. Bongasin samantyyppisen tapahtumaketjun myös Anton puoleiselta lavaosiolta.
Puoliajalla analysoitiin: hyvä draivi, hyvä meno. Me ollaan kovia, noi muutkin on. Jatkoimme. Sormi oli entistä violetimpi, Armadillo hikisempi ja Antto muuten vain sekaisin. Pistimme parastamme ja muistin jopa Oi beibin sanat alusta loppuun. Yhteislaulua kuultiin, tanssia nähtiin ja eritteet sekä alkoholit lensivät. Kyllä se ihan rokkikeikalta vaikutti. Encorea päätettiin vetää. Armadillo veti ässän hihasta :”alottakaa niinku normaalistikin, mää laulan”. Armadillo kiteytti liikuttavan hienosti Ei tippa tapa -introon Kemira-lopputilinsä ja The Coveralls -alkutilinsä. Meidän miehiä, jumalauta. Paikka oli lunastettu lopullisesti ja painoimme apinan raivolla illan viimeisen Irwinin eetteriin.
Todella potkiva draivi jäi mieleen keikasta päällimmäisenä. Kivaa oli ja olut maistui. Armadillo autoili kotiin, Antto meni jatkoille ja minä sulloin drinkkien kyllästämät piuhat tiskin takaa saamaani jätesäkkiin myöhempää puhdistusta varten. Perinteisin menoin viimeistelimme illan unohtamalla lunastaa keikkaliksan.
Aamulla sormeni ei liikkunut, mutta mieleni oli virkeä. Not.