Lähes päivälleen vuosi oli ehtinyt kulua edellisistä Vammalan kinkereistä ja odotus oli suuri, sillä olihan viime kertainen ollut varsin oiva suksee. Hommasta olikin järjestelyjen puolesta tuleva lapsen leikkiä, koska mukaan oli agiteerattu pikkuveljeni Aarne suorittamaan kuljettajan tointa, sekä PA-vastaavaksi muutamalta aikaisemmaltakin keikalta tuttu Markku, joka oli itseni lailla värvännyt velipoikansa apumiehen toimeen. Henkilökuntaa siis piisasi kuin Euroviisuissa konsanaan. Kiitoksemme heille raikukoon!
Äänitarkastus sujuikin uskomattoman helposti ja kevein kääntein. Ikävämpi yllätys olikin kellarikerroksen takahuonetiloissa joidenka lämpötila lähenteli Antarktisia oloja. Aprikoimmekin, että lämmitysjärjestelmä saanee tökynsä venäläisestä maakaasusta mikä tuotetaan Vammalaan erityistä putkea pitkin Ukrainasta. Venäläisten hanojen pysyessä suljettuina suuntasimme Walters Pubiin lämmittelemään huurteisten tuoppien äärille, missä seuraamme rikastutti mm. Niko “soosimuusikuusikenkä” Kuusinen.
Kellon lähennellessä iltaa teimme paluun pelipaikalle, jonka raikkaassa takahuonekeittiössä nautimme perinteikkäät jauhelihamuusimössöt, mistä iloksemme riitti koko ryhmälle. 5 leipää, 2 kalaa ja pari pitsaa, vai miten se meni? Tämän jälkeen touhu olikin pelkkää piinallista odottelua, paitsi Vilin ja Villen osalta, joilla tuntuu sitkeästi vielä Vammalankin seudulla olevan tovereita, vaikka paikkakuntaa on The Coverallssillakin myrkytetty jo useita kertoja.
Illan vihdoin koittaessa lähemmäs h-hetkeä vedimme yllemme jo perinteisiksi muodostuneet hassut vaatteet ja hatut ja aloimme odotella intro-nauhaa soivaksi. Vili näytti venäläiseltä muumilaakson asukkaalta, Ville oli sitä kaikkea mitä nuori nainen voi haluta ja itse muistutin lähinnä transvestiittitaikuria. Näin on hyvä! Ei muuta kuin lavalle ja tuulta päin! Väkeä olikin varsin mukavasti pakkaantunut lavan eteen ja touhu tuntui jälleen kerran kaiken harjoittelun ja säätämisen arvoiselta. Homma sai heti kättelyssä “ylleen hervottoman Coveralls-asun” oman laulamiseni pyörittyä kvinttiympyrän kehällä kuin Cernin hiukkaskiihdyttimessä konsanaan ja Vilin “hiusten” oltua jatkuvasti kiinni viritystapeissa. Mahtavaa! Ainoa pienimuotoinen latistus koettiin noin puolessa välissä settiä, kun miksaaja-Markku tuli sanomaan, että järjestysmiehen mielestä desibelitaso on liian kova. Mitä helvettiä?! Voimakkuustasot eivät olleet muuttuneet soundtsekistä mihinkään ja voin myös henk. koht. taata, että nimivahvemmat orkesterit ovat samalla lavalla soittaneet vielä astetta kovempaa. Ei näin Baron, ei näin. Koska olimme kuitenkin joviaalilla tuulella laskimme lava-volumea hieman ja homma jatkui. Ja eipä taas aikaakaan kun meno jo lähenteli roomalaisia bakkanaaleja ja yleisö tavoitteli mellakan elkeitä. Pari encorea vielä setin päätteksi ja homma oli taputeltu. Huikea meno! Keikan jälkipuinneissa Vili valitteli osuutensa olleen keskiverota kehnompi, mutta tämä sivuutettiin lähinnä hölynpöly-spekulointina. Yleisöllä näytti olevan hauskaa, basistilla myös.
Siirryimme hetken huilin ja vaatevaihdon jälkeen vielä baarin puolelle jälkimainingeille, missä eritoten Äetsä loisti jykevällä edustuskokoonpanolla. Oli niin Ratsastajapatsasta, Jorkkea kuin Kuusimuusistakin. Ilo on heitä aina tavata. Valomerkin saavuttua siirryimme Aarnen kanssa roudaustoimen kautta takaisin Tampereelle johtavalle valtaväylälle. Ville ja Vili jäivät synnyinlaitumilleen. Ville paineli epäjatkoille ja Vili jatkoille, missä perimätiedon mukaan touhu oli venynyt aamu-yhdeksälle. Pääasia, että kirkkoon ennättivät.
Niin oli taas mukavaa! Hervottoman Coveralls-asun saa seuraavaksi ylleen jo ennalta hervottomaksi tiedetty Euran Osmantupa. Kuinka sitä malttaa edes odottaa? No ihan hyvin. Vaikka teeskentelemällä olevansa aikuinen veronmaksaja.