Perjantai 8.2.2008 aukeni Tampereen residenssissäni mystisen maagisena. Suorastaan tunsin kuinka vauhti kiihtyi. Oli nimittäin koittanut vihdoin päivä jona sain kokea Äetsän legendaarisen Pub Myllytuvan eli “Kökkö-baarin” tunteen ja tenhon. Laitoin kahvinkeittimeeni kaksi viivallista vettä, sekä kaksi mitallista Juhla Mokkaa ja istuin keittiön pöydän ääreen kuuntelemaan kuinka päässäni soiva Gimmel -yhtyeen tunnetuksi tekemä ‘Roviolla’ -kappale muistutti minua siitä, että kertosäkeistön sanat olisi syytä vielä muistin virkistämiseksi tarkistaa. Saatuani kofeiinit iloisesti verenkiertoon ja Gimmelit takaraivon partaalle heitin bassokordofonin selkään ja olin valmis ottamaan suuntimaksi Lounais-Pirkanmaan.
Olimme rumpaliveli Villen kanssa sopineet tälleistä Tampereen rautatieasemalle kahdeksi. Tästä myöhästyin onnistuneesti vain n. 3 minuuttia ja siirtymä lippuluukulta lättähattuun sujui ilman sen suurempia farsseja. Keskusteltuamme hetken alkoholinkäytöstä johtuvasta masennuksesta silmiemme eteen avautui Vammalan ikiaikainen kaupunki. Kaikkihan tietävät, että alueella on tavattu asutusta jo noin 7000 vuoden ajan. Tunnetuimpina Vammalalaisina varmasti Mauri Kunnas sekä VaLePa eli Vammalan Lentävä Pattinki. Olo oli kuin valtion päämiehellä, sillä aseman pihalla odottikin jo espanjalaisvalmisteinen vuorikauris merkkiä Seat kuljettajineen, jonka siivillä matka puukirkon maahan sai alkaa.
Kiikat ja Keikyät vain silmissämme vilistivät kun Seat kynsi maantietä kuin tarujen kentauri konsanaan ja kohta olimmekin jo Pub Myllytuvan pihamaalla. Otimme Villen kanssa tammiovesta yhteisotteen ja nykäisimme itsevarmoina, vaan eipä auennut ei. Olimme nimittäin raakasti etuajassa. Vaan ei aikaakaan kun omistaja-Taina pyyhälsikin jo pihaan ja ystävällismielisesti päästi pelimannit sisätiloihin. Pienen ihmettelyn ja säätelyn jälkeen otimme suunnaksi Viljo “Bon Jon Jolvi” Rantasen kattohuoneiston, joka onneksemme lähes naapurissa sijaitsi. Viljon aamulla lähettämä tekstiviesti “Jäätävä rapi.” ei ollut aivan tuulesta temmattu, sillä mies näytti hieman huteralta ja valitteli “kardio-akseliaan” kosolti. Oireistaan huolimatta oli hän silti iltasella pallonlöyntikilpailuun osallistumassa. Hulluja ovat Keikyän pojat. Vaihdettuamme kuulumiset ja viimeisimmät sananmuunnokset kirjakielitse heitimme Viljon sähkörummut sekä vahvistimen herra “Ratsastajapatsaan” pakettiautoon ja suuntasimme paikalliselle reenikämpälle, jossa lastausta odotteli PA-laitteisto mallia Behringer. (Tuo äänilaitteistojen Euro Shopper.) Kämpän sohvalta löysimme myös Armadillona tunnetun hahmon iloinen hattu päässään. Muistin kyseisen herrasmiehen toimineen kuiskaajana sekä eksoottisena tanssijana viimekertaisella Baronin keikalla. Kummia ovat Keikyän pojat – en muuta sano. Vaan jaarittelu seis. Kamat kyytiin -> Kökköön -> Soundtsekki käyntiin -> Soundit kohdalleen -> Korvat soimaan kierto-ongelmilla -> Kuset naamaan ja pihalle. Tämän suoritettuamme Ville siirtyi koti-ranchilleen saunomaan kun taas itse lähdin seuraamaan Viljon ja kumppaneiden pallonlyöntikilpailua paikalliselle Globen -areenalle. Kyseessä oli ymmärrykseni mukaan paikallisottelu Keikyä – Kiikka. Tästä jännittyneenä tunsin kuinka pulssi kiihtyi. Mallikkaasta läimimisestä, sekä miehekkäistä “Sorisorisori! / Munonmunonmunon! / Otaotaota! / Seinillemenee! /Otetaanpoisny!” -huuteluista huolimatta Keikyän pojat kärsivät karvaan 1-3 -tappion. Niin käy joskus. Tästä masentumatta siirryimme takaisin kattohuoneistolle lataamaan akkuja illan konserttia varten.
Viljon poistettua hieman pallonlyöntihikeä olimme valmiita siirtymään pelipaikalle. Vauhti kiihtyi. En tuntenut oloani varsinaisesti kotoisaksi ihmetellessäni paikallisia ravintolatapoja. Ilmassa oli nimittäin niin paljon Lounais-Pirkanmaan murretta sekä sisäpiirin juttuja (mallia: aurinkokonneen seksipanneeli uu), että hirvitti. Myös miehisten päähänlyöntikilpailujen määrä kummastutti kosolti. Ilokseni sain kuitenkin huomata, että pikkuveljeni lanseeraama “Marammara!” -huutelu oli valloittanut myös Äetsän laulumaat, joten itsetuntoni kohosi kummasti. Muutaman oluen jälkeen olin kuin kotonani ja valmis lavalle.
Keikka oli mahtava! Alun soundisäätelyn ja yleisen jännittelyn jälkeen touhu oli pelkkää ekstaasia. Ville pieksi sähkörumpua kuin sähköjänis – Vili villitsi kuin seksikone – Antto oli kuin aurinkopanneeli – yleisö oli kuin kiimainen vyötiäisyhteisö. Settien välissä muut nauttivat olutta – bändi nautti infarktit. Valomerkin lähestyessä paukutimme vielä R-A-K-A-S: n ja bändiläisten uusimman suosikin “Ei tippa tapa” :n. Ennakko-odotuksista huolimatta välispiikki: “Kaikki alkoi siitä kun mä lopputilin sain Finnish Chemicalssilta ja siitä lähtien kökköbaarissa lähinnä aikaa viettänyt olen.” sai hilpeyttä osakseen. Keikan jälkeen sain kuunnella kyselyä hiukseni aitoudesta (on se), sekä jaella jopa jollekin onnettomalle nimikirjoitusta. Parasta! Euforisissa tunnelmissa siirryimme kattohuoneistolle, jossa vietimme äänekkäät ja hilpeät jatkot. Mukana menossa olivat. mm. Matti “Letti MahtinenKuusinenTorresFernando” Lehtinen, Niko “KuusenjalkaTorresFernandoAlonsoKuusbergKuusikenkäNikoKuusinen” Kuusinen, sekä keski-ikää charmikkaasti nostattanut Joe “Jokkeri” Smith. Näin tummui ilta.
Saatuani aamulla taas filmin pyörimään ja särjen silmäni auki huomasinkin olevani turvallisesti Viljon kainalossa. Siinä on ihmisen hyvä olla. Oettuamme elämämme taas hallintaan suuntasimme eiliselle katastrofialueelle. Otimme paniinit ja oluet suihimme, sekä huonot jutut niistä ulos. Näin sujui päivä. Sen käännyttyä illaksi oli roudauksen ja haikeiden hyvästien vuoro.
Tästä ei enää keikkareissu parane. Tunsin kuinka vauhti kiihtyi. Sain sanoa. Hän hymyili. Kiitos Kökkö!