Ehdittiinpä Ilonaankin oikein toisen kerran saman vuoden sisällä! Nyt oli tosin luvassa vain yksi lauantaikeikka, vaikka viimeksi meuhkattiin koko viikonloppu. Duo Rapakulli olikin käynyt samassa kompleksissa… itse asiassa juuri viikkoa takaperin. Pitäisi varmaan ryhtyä asuntoa katselemaan Seinäjoelta?
Ilonassa onneksi on pääosa tekniikasta talon puolesta, joten vain pienen roudailun jälkeen aloitin poimintakierroksen Enterprisellä. Ensin matkaan yhtyi Vorssi prum-prumpuinen ja sitten kaapattiin Ansso kyytiin. Keula kohti Seinäjokea. Ennen Hämeenkyröä kysäisin, kiinnostaisiko Anssoa ajohommat. Hän myönsi. Pääsin asettumaan ensimmäistä kertaa autoni takapenkille, missä edellisillan karsintapelistä muistuttava hyvin minimaalinen krapula talttui hörpyllä maukasta “alekokkia”.
Pääsimme turvallisesti Seinäjoelle ja kannoimme kamat lavan viereen. Paikassa oli yksityistilaisuus vielä meneillään, joten väistimme taidokkaasti bändiruokailuun. Tällä kertaa ruokailun aikana ei paikalta löytynytkään ketään tuttua (duo-keikoilla ruokailusta yhytettiin tuttuja miksaajia olan takaa..), mutta eiköhän juuri lähtiessämme Celticissä soittavan duon toinen puolisko tullut kyselemään mikkiadapteria. Ja yhtenä duo-iltanammehan kyseinen jamppa lauleskeli Ilonassa. Ei voi todeta kuin perinteiset jutut maailman pienuudesta. Ja piirit ne vasta pienet onkin.
Pääsimme tekemään tsekkiä purilaisten, kanan ja oluiden jälkeen. Se ei ollut taaskaan maailman kommervenkittömintä, sillä vaikka Ilonan kamain pitäis olla vallan jees, tila on sen verran akustiikaltaan kehno, että kompromissia toisensa perään yritettiin tehdä. Lopulta saatiin hommat muuten ok-kondikseen, joskin Vorssin “bassorumpu” karkaili. Onneksi lavan vierustalta löytyi painavia asioita sen kahlitsemiseksi paikoilleen.
Kävimme tsekkaamassa Celticissä Gregor Harmaan, otimme bäkkärin haltuun, maistoimme sen antimia ja kun kello tuli yksi, järjestysmies opasti meidät lavalle. Intronauha soimaan, Pop-musiikkia päälle ja kone käyntiin. Meininki vaikutti lupaavalta. Ihmisten ollessa paikalla lavakuuntelu vaikutti itselläni aivan erilaiselta. Vihdoin sain Viimeinen-kappaleen lallattelujen lomassa käänneltyä kitaraani hieman kovemmalle, joten pääsin edes ounasteleville kärryille mahdollisesti vireestä, jolla laulaa.
Painoimme ja pyyhkäisimme minkä taisimme, ja kyllähän se tuntui maistuvan. Ilonan ihmiset (siis ne, keitä livemusiikki kiinnosti jarevillegalleja enemmän) tuntuivat diggaavan meiningistämme ja me heidän. Eturivit pysyivät koko keikan kansoitettuna ja aina ilahduttavasti varsinkin naispuolisten asiakkaiden toimesta. Soittokin tuntui soivan aivan kivasti. Paiskoimme vain yhden, pitkän setin. Se ei kuitenkaan tuntunut lainkaan puuduttavalta. Pari suvantovaihettakin kohdalle osui, mutta hyvin tuntui uppoavan erilaiset viisut: niin Klamydia kuin Missä muruseni on -slovarointinkin. Encorea huudeltiin, varsinkin kun nättipoika-Ville vielä kuumotti yleisön antautumaan kovempaan “lissää, lissää” -möykkään. Levoton tuhkimo vikana upposi hyvin, niin encore-är-aa-koo-aa-äskin. Jes! Kiitti, kivaa oli!
Painuimme bäkkärille levähtämään ja saimme heti duokavereista seuraa. He olivat päässeet jo huomattavasti sekavammalle tasolle kuin me. Ville ryhtyi ottamaan kiinni jallulla. Antto komppasi. Itse join kaksi kaljaa ja painuin nukkumaan.
Aamulla Ville saapui sovitulla hetkellä roudaamaanlähtöpaikalle. Yllätyin positiivisesti, vaikka mies näyttikin hieman ns. rapikänniseltä. Ansso myöhästyi kolme varttia “sori sori, oli kyllä kello soittamassa”. Varjopuolensa siis silläkin hienoudella, että meille tarjottiin kaikille omat hotellihuoneet! Starameininkiä.
Ilona oli mainio, niinpä toivomme palaavamme Seinäjoellekin yhä uudestaan. Tänks, ihmiset!