Torstaille napsahti keikka. Keskelle viikkoa herraje! Ei se mitään. Kyllähän ammattimuusikot siihen taipuvat ja vaivatta. Karkelointipaikan virkaa sai tällä kertaa toimittaa Tampereen rautatieasemalla sijaitseva Ravintola Semafori. Huhtikuu olikin suhteellisen keikaton, joten pientä uudelleensyntymisen meininkiä ainakin itse tunsin tallustellessani kohti keikkapaikkaa. Kesken kaiken sain tiedon, että roudaustsekkaushommelit siirtyvät ainakin tunnilla eteenpäin. Neuvokkaasti otin tilanteesta parhaan hyödyn irti lampsimalla erääseen suosimaani kepappilaan. Ainahan vähän nälkä on! Tehokkaasti hyödynnetty tunteroinen koitui kuitenkin kohtalokseni päivän edetessä..
Palasin takaisin Semaforille nautittuani vatsallisen aurajuustorullakepappia. Meni suolenmutkaan, että heilahti! Vili ja Antto kaahasivat Tampereen rautatieaseman laiturialueella tarkoituksenaan löytää sopiva paikka keikkaratsullemme Mazdalle. Sori vaan kaikille, joita auton tilapäisparkeerointi närkästytti. Pitää ymmärtää kun on starat liikenteessä. Roudaus sujui oikein mukavasti, koska tällä kertaa saimme suostuteltua Anton olemaan ottamatta osaa kyseiseen toimeen. Hieman vastahakoisesti mies suostui osaansa tupakkaa polttavana H. Malmbergin jutustelukaverina. Ei huolta Antto. Ensi kerralla sitten taas! Roudailu, kasailu ja tsekkailut olivat taas tuttua kauraa. Ongelmitta selvittiin. Pientä hämmästystä bändiläisissä herätti tsekkiämme seuraamaan saapunut vanhempi naisihminen, joka ilmoitti työaikamme alkavan vasta myöhemmin illalla. Ei nyt sopisi ollenkaan metelöidä, kun tädin pitää soittaa puhelu. Ymmärtäähän sen. Itsekin hoidan tärkeimmät puheluni aina baarista käsin, ja jos mahdollista, lähellä sound checkiään tekevää rock-bändiä.
Koitti syömisen vuoro. Mainiot pitsat tarjosi Ravintola Semafori, mutta nyt oli piru merrassa. Vorssi ei saanut edes puolikasta lättyä syötyä! Tavatonta! Ennenkuulumatonta! Älytöntä! Kyllä siinä oli koko konkkaronkka huuli pyöreänä vähän aikaa. Pitänee ottaa takaisin seuraavalla kertaa! Tilanteen surrealismia korosti vielä heppu, joka ilmestyi pöytämme viereen vain kertoakseen meille, että olemme paraikaa syömässä. Sovimme kyseisen kaverin kanssa vielä, että hän istuutuisi kauas meistä, emmekä alkaisi tuijottamaan miestä. Sopiihan tuo. Hämärää peliä, sano. Syömisen jälkeen erosin Antosta ja Vilistä, koska piti vielä kotona käväistä. Vanhuskaksikko lähti Vanhaan Monttuun katsomaan keikkaa ja taisivat siinä pari oluttakin maistaa.
Reissujemme jälkeen palasi kolmikko taas yhteen ja otti suunnakseen Semaforin. Aivan hillitöntä yleisövyöryä ei paikka ollut saanut osakseen. Olihan kyseessä kuitenkin torstai-ilta. Vetoon oli kuitenkin vielä tunti aikaa, ja porukkaa paikalle toki vielä ilmaantuisi. Nopeat morjestelut tutuille, pari olutta naamariin ja olikin jo aika nousta lauteille. Niinhän siinä kävi, kuten monta kertaa aikaisemminkin. Vaikka paikalla ei ihan koko Tampere ollut, saimme kansan juhlamielelle ja laulupäälle. Pienestä määrästä kansaa lähti iso ääni ja meininki oli hulvatonta. Kahden setin verran höykyytimme torstai-iloittelijoita, ja kuulemma oli soitanta kelvannut. Siltähän se kyllä näyttikin. Itse lähetän suuret kiitokset entisille ja nykyisille kolleegoilleni, jotka näyttivät muulle väelle esimerkkiä keikkakäyttäytymisestä. Lavalla tapahtui akrobatiaa muutamankin ihmisen toimesta! Eipä tämä bänditoiminta niin kaukana sirkuksesta ole. Kolme pelleä löytyy jo pelkästään soittajain rivistä. Encoret paiskottiin vielä illan päätteeksi ja homma oli purkissa. Olutta naamaan, kamat nätisti nippuun roudausta odottamaan ja aamulla töihin. Hyvä yhtälö, eikö? Vili oli muuten saanut aikaisemmin päivällä 1,5kg:n kirjolohen! Aika narraaja.