Kotikaupungin keikkareissu alkoi tavallaan jo iltapäivästä, kun Anton kanssa pistäydyimme treeniksellä siirtämässä pääosan kamoista Enterprisen ammottavaan takatilaan. Tämän jälkeen kelpasikin siirtyä parin muun hipin kanssa Pirkkahallille (minä EN käy Tampereen messu- ja urheilukeskuksessa, saakeli!) tuijottamaan Ilveksen liigacup-kotiavausta, missä isäntäjoukkue otti pataansa vierailija-VPS:lta.
Muutamaa tuntia myöhemmin ajoimme sattumoisin eri osoitteista tulevana peräkkäin Jonyn kanssa Ilonan edustalle ja siirsimme The Coveralls -rojuston autoista esiintymistilaan. Siirtämistä, roudaamista, kasaamista – niistä on pienet keikat tehty. Suoritimme äänentarkastusoperaatiot rutinoituneen varmasti ja kun soundi kuulosti sangen käypäiseltä, siirryimme täyttämään itseämme henksuruokana olleella jauhelihakastikkeella. Tästä seurasikin ainakin omalla kohdallani epämukava ähky. Päädyin viettämään keikkaa edeltäneen luppoajan kotonani, Jony ja Antto taas hengasivat jälkimmäisen lukaalilla. Tein lähtöä kotoa n. klo 00.20, kun Jony viestitti “puolelta lähtee”. Pidin tätä huumorina, mutta vähän alkoi kutkuttaa ajatus, tuleeko tässä kiire. Huumorista ei sitten ollut edes kyse, paljastui hetkeä myöhemmin. Noh, olisin puolen aikaan pelipaikalla, joten emme myöhästyisi paljonkaan. Mutta. En tiedä, saattoiko kaupungin ruuhka johtua todellakin vain Asta-messuista, mutta väkeä ja autoja oli Tampere pullollaan. Hyi! Parkkipaikan etsintään kului kymmenen minuuttia, kun yleensä Ilonan eteen auton olisi voinut jättää helposti. Kirmasin sisälle, vaihdoin keikkavaatteet ja lähdimme painamaan.
Asta(?)-tungoksesta oli myös hyviä seurauksia. Tai ihan sama mistä se johtui: alusta lähtien paikalla oli jengiä hyvin, hetkeä jo myöhemmin kuin sitä kuuluisaa pipoa. Herrajumala. Oikeastaan keikkaa varjosti vain ja ainoastaan kaksi seikkaa: yleisellä tasolla se, että paikan subbarit jostain syystä ehkä ylikuumenivat tms. ja olivat osan biiseistä pois pelistä. Henkilökohtaisella tasolla unohdin aluksi kiinnittää korvamonitoreideni johdon kitaranhihnaan, mistä seurasi se, että johto raastoi välillä monitorit pois päästä. Ja se, hyvät naiset ja herrat, on ärsyttävää, jos jokin. Mutta sitten positiiviseen: kaikki muu oli sitä. Biisit menivät kaupaksi, bändi toimi, oli tanssia ja laulua ja lämpöä. Wuhuu! Kun päätöskappale Pöhkimön loppusoinnut kaikuivat eetteriin, fiilis oli äärimmäisen hyvä! Tämän vastapainoksi ei voinut kuin ihmetellä encorevaatimusten laimeutta, mutta mitäpä siinä; kokemus on osoittanut ettei keskimääräinen yökerhoasiakas välttämättä osaa vakiintuneita keikkakäytäntöjä. Ja toisaalta mitä sitten? Keikka oli siinä ja sitten yleisö kreisibailaa DJ:n tahtiin ja bändi huilaa tai roudaa. Tämä sopii.
Kiitos, hieno meininki!