Bilebändin päiväkirja

6.11. Vammalan Seurahuone, Sastamala

Kun Aarne “Pöörne” Tuomainen, tuo veljellinen velimiesmään, karauttaa Ameriikan ihmeen residenssini pihaan, niin siinä ei auta muu kuin pistää kengät jalkaan, nykäistä bassoona selkään ja olla pitkästa aikaa taas Chevyn vietävänä kohden Vammalan ikiaikaista kaupunkia. Näin on! Vielä kun seuraamme saimme Villen sekä rummun poikineen, niin oli Pöörnen ilo saattaa keikareita keikalle.

Sastamalaan saavuimmekin sankan sohjon saattelemana. Satoi siis suoraan sanoen saatanasti. Lähes samaan aikaan saapui Vilikin, sekä äänitekniikka, jota oli tällä kertaa hoitelemassa Seurahuoneen tilaama Niemisen Mikko MSN-Audiosta. Roudailtiin rojut sisuksiin ja istuimme PA:n pystytyksen ajaksi huumorivitsailemaan. Jahka oltiin saatu kellonajat ja “miten sinulla nousee?” -asiat selviksi olikin jo aika pystyttää backline lavalle ja aloittaa äänentarkastus. Pienellä monitoriruuvauksella saatiinkin soundit kivaksi ja vetäydyimme syömäpuuhiin. Mahtoikohan olla sikaa, oli kai se, hyvää kumminkin oli. Iso nam. Villekin “yllättäen” kehui ruokaa, ja mikä vielä “yllättävämäpää” totesi vielä, että olisi hänen ruoansulatusjärjestelmään mahtunut enempikin. Ville ei kans juuri tykkää tuosta syömisestä. Reipas poika. Olen nimittäin täysi noviisi ja oppisopimusneiti hänen rinnallaan. Tämän jälkeen alkoikin perinteisistä perinteisin keikkavenailu, mikä on aina se illan epämieluisin osa. Aika tällöin matelee, nähkääs

H-hetken ollessa Hoo, kantautui salin puolelta jo ihan messevää puheensorinaa ja olikin mukava tepastella lauteille. Äetsä oli taas esimerkillisesti edustettuna. Oli Jorkkea, oli Teemua, oli Tainaa… Mukavaa on heitä aina kannustamassa nähdä – dibluumin arvoista tointa. Erityismaininta jälleen myös Äänekosken maajoukkueelle. Keikka alkoi omalta kohdalta taas perinteisesti syväjäässä. 3 ensimmäistä biisiä meni totaalisumussa, mutta alkoi taas vauhdin kiihtyessä rentoutua. (meikä rentoutuu aina kiihtyessä. täh?)  Juu, vaikka meno tosiaan rentoutui, ei tuntunut soitto/laulu missään vaiheessa oikein asettuvan. Liekö astrologisista asioista johtuvaa vai mistä, mutta nyt täytyy sanoa, että keikasta jäi vähän valju olo. Porukkaakaan ei tietenkään ihan viime viikkoisen Tampereen Gloriallisen vertaa ollut, mutta kunnioitettavan aktiivista kuitenkin, joten ulkoisia tekijöitä ei voi todellakaan syyttää! Puitteet ja edellytykset loistovetoon oli mitä mainoimmat, mutta joskus ei vaan yksinkertaisesti lähde, ei vaan millään. Aarne tosin totesi keikan jälkeen itselleen tyypillisen rauhalliseen sävyyn, että “ihan samalta se kuulosti kuin aina ennenkin”. Liekö tuo sitten hyvä vai huono? Totta puhuen, kyllä aktiivinen tanssikansa tuntui olevan ihan tyytyväisenä, joten kaipa se sitten kelpasi. Ensi kerralla skarppaan ja jätän tämän jaarittelulässytyksen väliin. Rokkia se vaan on. Tai siis punkrokkia. Tai siis räimettä. Tai siis hittibiisejä räimeellä. Mitä se on? Mikä mää oon? Paljo kello on?

Vilin poistuessa kartasta katsoen ala-vasempaan, jäimme vielä Pöörnen ja Villen kanssa siemailemaan muutamat ölppöset ja seuraaman äänimiesten pakkaustointa. Tosin yksi heistä pakkasi itsensä tukevasti Villen syliin. Kaunis pari olivat. – Poika tykkäsi pojasta. –

Ensi kerralla onkin taasen vuoro Äetsän laulumaiden. Ei voi olla huona se, ei sitten millään! Lieköhän vielä uutta materiaaliakin saadaan Puuhalan nuorisotilaan, lieköhän? Keikan jälkeen sitten Kökkö-baariin vetämään vanhaa materiaalia kurkusta alas. Hauskinta hauskaa on vielä se, että touhu jatkuu seuraavana päivänä Vehmaan Ribbentrop… eiku Ristentorpassa. Sinne kaikki Molotovit ynnä muut koktaileille, bliis.

Heinyssitte!