Neljä vuotta siihen meni, että palasimme Lietoon. Osoite oli tuttu tuolta vuosien takaiselta keikalta (esiinnyimme Bar Efe’sissä tulloin lähinnä esittäytyäksemme uudelle keikkamyyjällemme Lenalle), mutta paikka oli eri. Vasta kuukausi sitten avattu Old Smuggler olikin remontoitu vallan tyylikkääseen kuntoon ja vastaanottokin oli oikein mukava. Hienoa! Lava oli hieman pienemmän puoleinen, mutta saimme sinne järkevästi mahdutettua Jonyn rumpuineen ja Anton kanssa valtasimme sijamme tanssilattian puolelta. Soundi oli tavan mukaisesti toimiva.
Tsekin jälkeen oli pizzan aika. Ainakin pulled pork -lätty maistui mainiosti. Juomapuolikin oli kunnossa, joskin allekirjoittaneen viimeinen tipattomuuspäivä aiheutti vielä buckleroitumista. Keikkaa odotellessa ehdimme myös morjestamaan nykyäänkin keikkojamme myyvää Lenaa ja esim. ihmettelemään päivän ensimmäistä esiintyjää, stand-up-koomikko Sottista. Olin luvannut vastata äänentoistosta, joten laitoin juttunsa kuuluviin. Näin ihan esiintyjäkollegana, joskin eri alalta, oli mielenkiintoista miettiä koomikon keikkareissua. Tulet paikalle, vedät setin muiden hoitamalla välineistöllä ja lähdet menemään. Kuulostaa melko vaivattomalta, mutta kaipa sitä löytyy kommervenkkinsä siitäkin hommasta. Toki sellainen “kaiken ulkoistamisen” ilmapiiri voi tuntua vähän uusavuttomaltakin. Kävin hyvää hyvyyttäni suuntaamassa kattovaloa sen verran esiintyjään päin, että yleisö näki hänet. Itsellään se vaihtoehto ei käynyt ilmeisesti edes mielessä.
Stand-up-meno ei oikein villinnyt orkesteriamme, mutta olipa kyllä yleisökin kerrassaan haastava. Sen sijaan close-up-taikuri Jerry Nyholm kävi muusikonrentuillekin heittämässä korttitemput pöydässä ja sepä olikin vallan viihdyttävää. Pöydälle “oksennetut” kortit nevöfoget!
Puoli kahdeltatoista piti sitten vielä vähän soitellakin. Soittelimme ihan hyvällä meiningillä ja suhteellisen oikeinkin, mitä voisi toisaalta jopa hämmästellä. Kääntöpuolena olikin sitten se, että vaikka välillä tanssikansaa joraamaan saatiinkin, yleisfiilis ei varsinaisesti lähtenyt lentoon. Mikä siinä kuitenkin oli soitellessa ja lopulta kehuja tuli niin omistajilta kuin yleisöstäkin. Hyvä niin! Jotenkin vaan useamman ns. hiljaisemman keikan jälkeen sitä vaivaa takaraivossa oudot aatokset. En mitenkään haluaisi olla “aijai, minulle pitää taputtaa” -kannalla, mutta jotenkin hyvän kotikasvatuksen saaneena itselleni on selvää, että esiintyjälle annetaan aplodit.
Kasasimme kamat ja ajoimme läpi synkkyyden kotiin. One to go!