Voi veljet, että Tampereen-keikkaa oli odotettu. Viimein tarjoutui mahdollisuus esiintyä tuossa The Coverallsin toisessa kotimaassa. Paikkana oli jäsenten tähän mennessä kokeilematon aikuisten yökerho Gloria. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Vaan ei hätää; monot oli voideltu, sukset katkaistu ja hiihtopuvun alla oli satoja pieneläimiä.
Minusta voisi näiden päiväkirjojen perusteella saada väärän kuvan. Ei, en ole hermoheikko, vaan letkeän lupsakka fakiiri. Tosin lähdin matkaan vihaisena omasta myöhässäolostani (mikä minuun on mennyt), mutta taittaessani taivalta äidin ystävällisesti lainaamalla tuoreella ufoautolla ja Green Dayn Dookie-klassikkorieskan sulosointujen helliessä mantelitumakettani – rauhoituin. Kurvasin tylysti halki hämeenkadun Glorian eteen sikaparkkiin ja tajusin olevani vain 10 minuuttia myöhässä. The Coverallsin “hipit Tampereelta” -osasto olikin ottanut soittotilan haltuun, joten vaihdoimme moikat ja totesimme tilan sopivan mainiosti rokkaustarkoituksiimme.
Keikka piti hoidettaman paikan äänentoistolla, mutta sähkörummuilla ja omilla miksauksilla ynnä muilla säädöillä, joten tartuimme toimeen. Talon kamat kuulostivat jeesiltä ja kaikki oli kunnossa. Melkein kaikki. Kitaravehkeeni eivät pitäneet talon sähköistä ja hurinaongelmissa oltiin taas. Lopulta Villen lainavahvistimen lisäksi sain paikalle tulleelta Veli-Tuomais-Pöörneltä lainakitarankin ja homma alkoi toimia. Soundit nippuun, pari testibiisiä ja väki oven takaa sisälle. Me huokasimme helpotuksesta. Ehdin jo kirotakin, jotta “nyt menee hermot”. Ystävällinen baarimikotar kehoitti hakemaan ilmaisolutta. Eihän minulta hermot menneet, mutta suurkiitos asiallisesta suhtautumisesta meitä soittorenttuja kohtaan!
Mikä on muusikon paras ystävä? Koira? Nainen? Muu eläin, mikä? Väärin kaikki: ruoka! Soittajapoikain atria oli kuulemma katettu läheisessä thaikkumestassa, minne valjastimme ammottavat ruokailutiemme. Otimme Vorssin kanssa annoksen, joka ei ollut merkattu tuliseksi lain. Vähän se oli. Maittoi toki silti. Antto veti jotain muuta, mitä, en muista. Oluet hörpimme. Alkoi tuntua keikkaillalta. Sitten hajaannuimme. Vorssi meni etsimään kauluspaitaa, Antto saattoi minut ystävällisesti ottamaan hotellin haltuun ja palasimme pääkallonpaikalle, missä varsinkin Anton tuttuja ja etenkin sukulaisia oli paikalla kosolti. Itse tein pikku mutkan Tuulensuu-pubin kautta ja tervehdin siellä omat toverini.
Gloriassa vauhti kiihtyi. Väkeäkin paikalla oli. Maistelimme aina oivaa olutta. Tuttuja tapasimme. Jännitys kasvoi; mitä edessä olisi. Upouusi alkunauhamme, minkä Antto ammattitaidolla ja rakkaudella oli koostanut, räjähti ilmoille sovitusti noin puoli yksi. Halloween-asuin somistautuneet ihmiset pakkautuivat lavan eteen. Starttasimme All The Small Thingsillä ja tajusimme, ettemme voi hävitä. Väkeä oli jos jonkinmoista liikkeellä, sali oli täynnään ja ihmismassa otti meidät väkivaltaisesti omakseen. Mukana laulettiin, orkesterille taputettiin – tanssinhytkettä ja juomainkaatoa riitti. Upea meno. Yksi urpo aluksi halusi jostain syystä alati nostella jalkaansa lavalle ja heilutella mikkitelinettäni, mutta vihaiset sanat tehosivat sen verran mukavasti, että sittemmin kysyvine ilmeineen paikalle tullut järjestysmies joutui tyytymään päänravistukseeni. “Ei ketään pihalle nyt”.
Settien välissä pidettiin vähän taukoa. En tiedä mikä oli meneillään, mutta itseä söi vähän ääni, joka ei tuntunut toimivan. En antanut sen kuitenkaan lannistaa, sillä meininki oli parhautta alusta loppuun. Tuttujakin oli paikalla mukavasti, varsinkin Anton sellaisia. Yksi olut maistui tauolla. Tuntui kylmältä. Pian astuimme takaisin lavalle.
Toinen setti lähti käyntiin Tandemilla. Huumorivitsiasusteemme olivat jääneet bäkkärille, mitä nyt Ville oli edelleen reverse-Alex. Olimme kuin nuoret oriit kevään ensilaitumilla. Setin kolmosbiisi, ensiesityksensä saanut versiomme Marraskuusta repäisi viimeistään paikan liitoksistaan. Yhteislaulun kaikuessa ei olisi ollut kyynel silmäkulmassani enää ihme. Hyvä kun lauloivat, itsellä se tuntui käyvän epäluonnollisemmaksi biisi biisiltä. Meininki pysyi hyvänä. Taivas lyö self-life sai suupielet korviin ja kun lopussa laitettiin vielä Suomi-ikivihreät iloisesti punkiksi niin tyytyväisiä olivat tyypit niin yleisössä kuin lavallakin. Suurkiitos!
Keikan jälkeen ei ollut aikaa enää liiaksi ennen valomerkkiä, mutta tovin kerkesimme sosiaalista toimintaa harrastaa. Tunsin oloni voimattomaksi ja lähdin hotellille, missä vielä tuntemattomat hississä huomasivat “sen laulajan sieltä Gloriasta”. Vorssi oli vielä jopa vähän päätynyt jatkoillekin. Anttokin oli marssinut kohti sänkyä.
Yhytimme toisemme seuraavana iltapäivänä keikkapaikalta. Oloni oli surkea; olin tullut kipeäksi. Pakkasimme kamat, totesimme keikan olleen mainio ja kiirehdimme kohti omia toimiamme.
Näin sen pitää mennä. Uutta Glorian-keikkaa odotellessa! Josko seuraavaksi nappaisimme jo aidot rummutkin mukaan…