Kakkospäivä oli huonoksi, mutta yleiseksi havaitun mallin mukaan hieman väsynyt ynnä voipunut. Tällä kertaa piipahdin sentään muiden toimien yhteydessä makaronilaatikolla Anton kanssa. Kyytipojaksi maitoa. Rock. Porukalla tapasimme vasta taas iltasella juuri puolta tuntia ennen keikkaa. Omalla kohdallani täysin poikkeuksellista oli se, että olin lähtenyt kotoa matkaan polkupyörällä! Sykkelillä keikalle – mitä ihmettä. Näin kysyi myös Antto saapuessaan paikalle. “Miksi ei?”, vastasin. Niin, hä!
Keikka polkaistiin käyntiin jostain syystä ihan samanlaisena kuin edeltävänäkin iltana. Olimme nimittäin tehneet periaatepäätöksen juuri perjantaina: kun on kerran takahuonejuotavatkin karsittu, ei sitä joka kerta jaksa settiäkään uudistaa. “Ei ku se on just niin”. Soitimme niin helvetisti, Ilonassa oli väkeä huomattavasti enemmän kuin eilen (lue: paljon) ja menoa sekä meininkiä riitti. Ei valittamista! Raavittiin encorea myöten koko kattaus, olimme tyytyväisiä ja yleisö ilmeisesti kanssa. Mikä ettei!
Maistoin keikan jälkeen vain hieman vodkan ja ginger alen sekoitusta ja hyppäsin pyörän selkään näin ollen turvallisin mielin. Lauantain ja sunnuntain välinen aamuyö selvin päin pyörän selästä kokien on jotenkin absurdi. Huomiokyvyn sai pitää ääriasetuksilla.
Kiitti Tampere! Uudestaan!