Alkuvuoden hiljaiselon ja Anton muiden kuvioiden jälkeen olimme jo viikkoa aikaisemmin päässeet vähän hommiin käsiksi yksityistilaisuuden puitteissa. Totuttelut oli siis hoidettu pois alta ja nyt päästiin asian ytimeen. Ja näin todella tehtiin. Ansson kanssa täytettiin auto, matkalta Joni ja prumput kyytiin, sitten omaa musiikkia kuunnellen (klassinen “soitan omia demoja” -hetki!) Vammalaan. Helppoa kuin alapesu.
Kaava oli tuttu ja rutiininpuutoksesta huolimatta kaikki sujui jouhevasti ja ongelmattomasti. Syntyi ääni, syntyi valot, syntyi balanssi. Soundi kuulosti itse asiassa oikein hyvältä. Sitten kun saimme ruokaa ja juomaa, saattoi iltaan olla tyytyväinen jo tässä vaiheessa.
Kansoitusvaiheisto oli sekinn tuttu Seurahuoneen parilta viime visiitiltä. Kun Ansso purjehti bäkkärille aijai-röökiltä salin läpi hetki ennen keikkaa, ilmoitti hän salin olevan tyhjillään. Noh, kun polkaisimme Proud Marylla ensimmäisen setin käyntiin, jostain oli jo väkeä ilmestynyt paikalle ja koko ajan joku oli tanssilattialla. Hyvä startti! Tästä eteenpäin suunta oli vain ylöspäin: jengiä saapui, tanssijat valtasivat salin, juomaa kului, ääntä lähti ja kaikki oli niinkuin rokkikeikalla pitääkin. Selvisimme kuin selvisimmekin myös setintekijän (en tunnusta!) miinoista, hetkeen kun ei oltu porukalla Zombeja, Autiotaloa tai Viidettätoista yötä soitettu. Loppukeikan avainsanat positiivisessa valossa olivatkin lähinnä seuraavat: “kiima”, “mellakka”, “yhteislaulu. Kiitos, tajuttoman hauska ilta!
Keikan jälkeen hassuttelimme kuin yhteen- ja kotiinpalaamisten kunniaksi pitää. “Mutta hauskaa”, sanois Vorssin Ville!