Bilebändin päiväkirja

Lohjan London tarjosi mainiota meininkiä ja ylös kelpasi nousta aamupäivällä lähes kuuden tunnin raikkaiden yöunien jälkeen. Kesäisehkön päivän vietto tarjosi henkilökohtaisella tasolla kaikenlaista ei-rockhenkistä touhua tenniksestä pihalaatta-askarteluun ja tämän vastapainoksi olut maistuikin, kun astuin Anton kanssa sisään Jim The Lobster -ravintolaan kymmeneltä illalla. Ääneni oli erittäin huonossa kunnossa, eikä iltapäivän omista muistiinpalauttelutreenailuista tahtonut sen vuoksi tulla mitään. “Aina on selvitty kuitenkin”, ajattelin, enkä kummempia murehtinut. Kyypakkauksen sujautin varmuudeksi lähtiessä kuitenkin reppuun.

Roosterissa oli aika mukavasti väkeä ja kaikki vaikutti valmiilta hyvää keikkaa ajatellen. 00.30 kajahti alkunauha soimaan. Painoimme pari ensimmästä biisiä menemään ja fiilis oli muuten mainio, mutta ääni meinasi karata vähän raakkumiseksi (siis tavallista enemmän).  Kolmas biisi oli Nylon Beat -renkutus Viimeinen ja kun ensimmäinen säkeistö lähti käyntiin, ääntä ei meikäläisestä lähtenyt enää juuri lainkaan. Piti tehdä jotain, mitä ei ollut The Coveralls -keikalla vielä koskaan tarvinnut tehdä: viheltää peli poikki. Pakenimme lavalta punomaan juonia. Soitin ensimmäiseksi Artolle, joka tuurasi joskus vastaavassa, joskin jo etukäteen tiedetyssä, tilanteessa The Coverallsin riveissä. Ei vastausta. Kuinka joku ei vastaa puhelimeen klo 00.45? Häpeällistä.

Mietimme kaikki Tampereen laulajat läpi. Jonyn aseveli bänditouhuista jos toisistakin, Vince Boncamper, oli lähtenyt paikalta vain puolisen tuntia aiemmin “aamukahvittelemasta”. Puhelu Vincelle ja mies Villisiasta paikalle. Kävimme läpi biisilistamme. Pikku hiljaa siitä alkoi hahmottua jonkinnäköinen setti jokaiselle osapuolelle suht’ tuttuja biisejä. “Rockin’ In The Free World”, kajautti Vince vielä. Itselläni ei ollut paljonkaan muistikuvia biisin rakenteesta, mutta mukaan vaan. Miksaaja-Tynin avustuksella Roosterin toimistossa tulostettiin vähän sanoja biiseihin ja kohta oltiinkin valmiina palaamaan lavalle, nyt Vincellä ryyditettynä. Pienenä ongelmana oli se, että sävellajimme eivät oikein sopineet Vincelle. Ei se mitään. Holy Diver veivattiin sopivammasta ja muiden suhteen Vince sovitti itsensä olemassaoleviin laatikoihin. Mikäs siinä, kun pystyy.

Lähdimme liikenteeseen Basket Casella, joka puhalsi taas meiningin käyntiin ja vierailijasolisti näytti ammattimiehen kyntensä. Vince otti lavan ja yleisön haltuun vaivatta ja kaikkien pelkotilojen jälkeen oli suorastaan hauskaa keskittyä itse pelkkään kitaran kanssa riehumiseen. Erikoismeno. Hieno meno! Hyvää yötä ja huomenta (otettiin pitkästä aikaa kehiin) tuotti mainiota yhteislaulua ja yllättävästi Niiljangikin pelitti encorena. Jee! Noin kolmen vartin setti saatiin kuitenkin kasaan ja olosuhteisiin nähden onnistumisesta ei voi olla kuin tyytyväinen.

Suuri kiitos Roosteriin ja erityisesti Vincelle!