Bilebändin päiväkirja

Jömpylä Oittisessa on sellainen(kin?) vika, että kaiffari häviää joskus lomalle. Oi aikoja, oi tapoja! Koska niin kävi nytkin, olimme saaneet tuuraajaksi vanhan tutun. Armadillo Honko, alias Samu, paikkasi onnistuneesti Jonya jo samaisen viikon keskiviikolle osuneella yksityiskeikalla. Pistimme heti tuurausmiehen hommiin; hän joutui ajamaan autoa kohti Huittista, kun me muut keskityimme Ilveksen jalkapallo-otteluun. Takkiin tuli. Onneksi pian saavuimme Huittisiin. Lava oli pimeä. Pikku hiljaa saimme sen verran valoa sinne, että kamoja kelpasi ryhtyä pystyttämään. Tunsin oloni jotenkin kumman voipuneeksi, mutta kun soundit saatiin kuntoon ja pitsaa napaan, alkoi elinvoima palata myös omaan tomumajaani.

Karhu on erinomainen keikkapaikka, henkilökunta ja yleisö keikalla mukavaa. Mutta keikan ulkopuolisiin touhuihin ympäristö ei ole paras mahdollinen: kun DJ painaa alakerrassa ja karaoke yläkerrassa, ei muusikko pääse meteliä pakoon millään, vaikka rauha auttaisi keskittymään ennen omaa metelöintiä. Selvisimme kuitenkin tälläkin kertaa kunnialla ja pian alkoi lähestyä puoliyö, tuo maaginen keikanalkamisajankohta.

Starttasimme vähän erikoisesti Likaiset legendat -biisillä, mutta saimme alusta asti hyvän kannatuksen, joka jatkui nousujohteisena aina keikan loppuun asti. Suosionsa puolesta etukäteen arveluttanut Stratovarius-hitti Hunting High And Low kajahti ilmoille hienona yleisölaulantana ja olin äimistynyt – hyvällä tavalla! Ensimmäinen setti oli hittipitoisuudestaan huolimatta hieman kokeiluhenkinen, mutta tauolla henkeä vetäessäni tiesin, että toinen kattaus on sitäkin takuuvarmempaa tavaraa.

Aloitimme Pop-musiikilla, jatkoimme Lootusasentoon ja lopussa sitten Tuhkimoa ja Rappiota. Kyllä lähti! Lopussa yleisö piti kaameaa (hyvällä tavalla!) mekkalaa, joten korviini tuleva tilamikki piti ottaa pois päältä ja ulostulevan äänenkin voimakkuutta lisätä. Oikein! Encorena pläjäytimme takuu-Tapsan ja poistuimme lavalta tyytyväisinä. Kiitos Karhu! Mahtava meininki!

Karhun poisroudaus palauttaa tehokkaasti maan pinnalle. Lavalla on hirvittävä meteli ja kun vielä loppuillan musakattaus ei “aivan täysin” sivua omia suosikkeja, on kamojen kasaaminen melkoinen inferno. Kun pakatut kamat siirretään autoon, ihmiset alkavat olla jo siinä kunnossa, että väistää ei osata tai kehotuksia tajuta. Siitäkin kuitenkin selvittiin ja lähdettiin kotiinpäin. Armadillo oli unohtanut maisemakossun, Antolla oli ykköskaljaa. Kaikki hyvin ja vähän yli viiden päätä tyynyyn.

Uudestaan!