Kello on noin kymmenen, kun herään sohvalta Äetsän Kiikassa. Tapaninpäivän lentopalloturnauksen jäljiltä vatsa”lihakseni” ovat niin kipeät, etten meinaa päästä istuma-asentoon. Myös jälkipelit ovat aiheuttaneet omia tuntemuksiaan. Ääntä lähtee vaivoin huomenensanomisiin. En halua keikalle.
Kaksitoista tuntia myöhemmin kohtaan Anton Roosterissa. Seuraamme liittyy Armadillo Honko. Syömme salaattia. Sekin tuntuu olevan liikaa. Joulu. Juttumme ovat huonoja. Keikka pelottaa. Ruutiinia ei ole. Tsekki on äärimmäisen lyhyt. Mistä ihmeestä Jony keksi laittaa Millan settilistaan?
Keikka alkaa. Päätän antaa hauskuutusstartin keikalle kertomalla alkunauhan soidessa bänditovereilleni oikein hassun jutun. Kerron. Se naurattaa. Valitettavasti sitä ei voi päiväkirjaan kertoa.
Soitamme. Lavasoundi on ok. Olokin. Vähän hassututtaa. Setin alkupuoliskon kohdalla soitamme Timantit on ikuisia -kappaleen. Tanssilattia täyttyy. Sukellamme The Coveralls -pirskeisiin. Tanssilattia pysyy täytenä. Hyppään rumpuraiserilta. Lyön pääni ilmastointilaitteeseen. Sattuu. Seison tasapainon rajamaita uhmaavassa rokkiasennossa. Aloittaessani uutta lainia kallistun ko. asennon ansiosta ohi mikin ja ensimmäinen sana menee noin 10 senttiä sivuun. Hape nauraa. Nauran itsekin. Yleisössä on paljon tuttuja. Saan uuden idean; en esittele bändiä, esittelen yleisön. Teen sen. Antto auttaa. Välillä ääneni lähtee melkein tyystin. Antto paikkaa. Ääni palaa muutaman biisin jälkeen. Kiitos.
Vauhti kiihtyy. Kaikki on hassua. Parit aloitukset kätellään täysin. Kukaan ei pahastu. Jomppa hakee slovarin alussa shottia. Yleisö on mukana. Me olemme mukana. On kivaa. Kohta on jo viimeinen biisi. “Lissää”-huuto kaikuu autenttiseen keikyäläiseen malliin. Toimii. Joni laskee käyntiin kappaleen “Rakas”. Soitan itse alkutahdit kappaletta “Ei tippa tapa”. Jotenkin erikoista. Kaahaamme loppuun. Lopetamme. Huolestuttaa; menikö liiallisesti hassutteluksi. Kukaan ei myönnä. Yleisö kehuu. Otan oluen.