Bilebändin päiväkirja

25.8.2012, Monttu, Pori

Tapasin Armadillo Hongon myhäilevät kasvot residenssinsä portailta jo puoliltapäivin. Lauantai teki syksyä, mistä emme sortseinemme piitanneet. Itse asiassa olin soitellut Armadillon kanssa jo edellisenä iltana saksalaistyyppisen tuplabasarihevin tiimoilta, joten emme sentään halailleeet jälleennäkemisen johdosta. Ellei joku vielä tajunnut, Armadillo Honko tuurasi Villeä.

Siirryimme Poriin luonnonkaunista reittiä läpi Kauvatsan ja Kullaan. Autossa soi saksalaistyyppinen tuplabasarihevi. Löysimme Monttuun rutiinilla. Roudausreitille oli ilmestynyt terassi, menimme pahki. Pystyteltiin. Karkasin välillä noutamaan bassotaiteilijan rautatieasemalta. Jatkoimme perinteiseen malliin ja kaikki oli pikaisesti parhain päin keikkaa ajatellen. Sitten iski muusikon arki. Olimme nimittäin aikaisin liikkeellä siksi, että Monttu valjastettiin yksityistilaisuuskäyttöön. Näissä merkeissä olisikin ensimmäinen settimme puoli kahdeksan jäljestä. Odotteluaikaa oli siis viitisen tuntia! Näin alkuunsa.

Antto saa painaa vain 40 kiloa, huomasimme. Olimme korttelin päästä löytäneet kortteerimme, jonka kolmen hengen hissin painorajoituksesta haukkasimme Armadillon kanssa kelpo kiintiön. Mikä kielinee siitä, että olemme haukanneet myös jotain muuta.  Pääsimme pelon säestämänä kattohuoneistoon.

Armadillo kytki paikalta löytyneeseen TV-härveliin mukana olleen videokameransa, jonka sisuksista löytyi Kökkö Open Air -taltiointi. Siinä hämmästeltiin tovi porukalla ylä- ja alavireitä. Pian seuraamme iskeytyi Porin seudulla valitettavasti vaikuttava ystävämme, herra Ratsastajapatsas. Vaihdoimme kuulumiset ja lähdimme syömään. Söimme ruokaa ja joimme juomaa. Ratsastajapatsas lokaalina johdatti meidät seuraavalle rastille: otimme toisistamme mittaa biljardissa. Olimme tasaisen huonoja, joten tuloksia on turha erikseen mainita. Vaan; vihdoin oli kello kierähtänyt siihen pisteeseen, että saatoimme siirtyä keikkapaikalle. Emme kerro siitä sen enempää, kun kyse oli yksityispirskeistä, mutta mukavaa oli ja tanssimeininkikin kohdallaan. Sitten katsoimme vauhdin kiihtyessä majoituksessa lisää Kökkö Open Airia ja toki myös Taistelu-Jaskaa, saatuamme seuraa myös Ratsastajapatsaan kauniimmasta puolesta.

Sitten oli keikan aika. Vihdoinkin! Montun ukset avattiin kaikelle kansalle, jota pikku hiljaa hieman valuikin paikalle. Paikalta löytyi tietenkin jo kelpo kansalaisiksi osoittautuneita yksityisbilettäjiä. Painoimme menemään minkä taidoimme ja onnistuimmekin melko mukavasti: soitto kulki, hauskaa oli ja jengikin tuntui diggailevan. Jee! Encorena paiskoimme Tapani Kansa -klassikon. Hiki oli tullut, nautimme pullot olutta ja Jallua. Vaihdoimme vielä post-keikka-kuulumiset tuttujen kanssa. Sitten pidettiin jatkot. Antto nukkui ensimmäisenä, hän ei olekaan enää oikea rokkari! Tulipahan diggailtua Manowarin rumpusooloja ja Matthew Barlow’n kansallislauluja.

Kyllä hiano komiaa on!