Bilebändin päiväkirja

The Coverallsin 20-vuotiskeikkana sai toimia oikeutetusti juhlavuoden Kökkö Open Air. Edellisvuoden festifaali hoidettiin Armadillon tuuratessa ja sitä ennen koettiin pari ikävää koronavuotta – niinpä Jony oli saanut missattua putkeen jo kolme “Kökkö Ouppenia”. Herraisä! Tilanne oli aikakin korjata.

Omalla kohdallani keikkapäivä ei alkanut laisinkaan onnellisten tähtien alla. Olin tullut yöllä kipeäksi ja normaalin räkätaudin oireet olivat läsnä: kurkkukipua, tukkoisuutta ja vaisua oloa. Tuntui kuitenkin onneksi siltä, että keikka lauluvastuineen voisi olla hoidettavissa. Matkaan lähdettiin siis ilman sen ihmeellisempää varasuunnitelmaa. Kamat – joita lukuunottamatta Jonyn pitkästä aikaa ns. oikeaa rumpusettiä oli hämmentävän vähän – heiteltiin kyytiin ja ajelimme Myllytuvalle about seiskaksi. Tällä kertaa, uskomatonta kyllä, poikkeamatta Kiskokabinetille, joka bändimme keskuudessa paremmin “Hitler-Shellinä” tunnetaan. Historiasta kiinnostuneet voivat perehtyä salonkivaunujen tapahtumiin syvemmin muita kuin The Coverallsin kanavia hyödyntäen.

Paikalla asiat vaikuttivat mukavan tutuilta. Lämmittelijäorkesteri Koitoksen jamppoja oli jo paikalla (kuten juuri vuonna 2016 myös!), samoin vakituinen Kökkö Ouppen -äänentoistoguru Jarkko Kivi apulaisineen. Hyvä! Kamat lavalle ja tsekkailemaan. Hommat sujuivat ongelmitta ja päästimme myös Koitos-yhtyeen tekemään valmistelevat toimenpiteet. Niiden aikana oli helppo uskoa sääennusteen pitävän paikkaansa. Kökkö-perinteiden mukaan nytkään ei sataisi! Uskomatonta, sillä vielä viikkoa aiemmin ennusteet tarjosivat aivan muunlaisia näkymiä.

Jo ennen Koitoksen aloitusta alkoi jonoa muodostua sisäänpääsylle ja vuosien varrella aina vain toimivammaksi hioutunut festarialue otti vastaan avosylin lisää ystäviä ja kylänmiehiä. Koitos toimitti vakuuttavaan tapaansa monesta suunnasta ammentavaa raskasrokkimetalliaan ja oli selvästi paikalle kertyneen yleisön mieleen. Hyvä jätkät! Show’n jälkeen teimme rauhakseen vaihdon ja olimme valmiita aloittamaan settimme n. klo 23. Mutta emme aivan minuutilleen. Tästä olisi fiksumpi ihminen tajunnut tarkasti sopia herra Kiven kanssa ja niinpä piti kesken alkunauhan käydä sanomassa, että “sori, ei ollakaan ihan vielä valmiita”. Tekeville sattuu!

Mutta aivan pian saimme setit käyntiin ja Kökkö tarjosi juuri sitä, mitä Kökön kuuluu tarjota! Väkeä oli paikalla todella hyvin, jengi tuntui olevan positiivisella fiiliksellä ja lähtevän mainiosti mukaan biiseihimme. Jee! Henkilökohtaisesti yllätyin äärimmäisen positiivisesti keikkakunnostani. Olin toki nauttinut sitä silmälläpitäen niin parasetamolit, ibuprofeiinit kuin Carmolis-tipatkin, mutta olin äärimmäisen hyvilläni että suoriuduin. Paljon odotettua paremmin.

Tretja saa yhtyeen isoimmat pisteet heittäytymisestään upeisiin asukokokonaisuuksiin. Mies näytti tavallistakin kauniimmalta. Ja oli innoissaan Jonyn oikeista rummuista. Kuten tietysti myös Jony. Hyvä niin.

Settien välissä vedettiin vähän henkeä ja painettiin lisää. Ensimmäistä kertaa tällä keikalla soitimme livenä juhlasinkkumme “Rokkitähteet”, mikä sujui aivan mukavasti. Biisilistalta löytyi myös The Coveralls -keikkojen kaikkien aikojen toivotuin biisi “Siwan pihamaa”, joka pysyköön osastolla “tietäjät tietää”. Se sai erityisen hyvän vastaanoton, mikä on edelleen kovin hämmentävää.

Aivan setin lopusta löytyi pahin miina. Versioimme ensimmäistä kertaa tänä keväänä sattuneesta syystä sangen pinnalla olleen musiikkiteoksen “Cha cha cha”. Treenimme olivat alkuviikosta katkenneet yllättäen ja biisi jäänyt hieman ns. vaiheeseen. Esityksemme ei ollut siis kaikkein ehjin, mutta yleisö pelasti! Jumagegg sentään!

Kaksiosaisena encorena soitimme pari tuttua keikkojemme lopetusbiisiä ja löimme rensselit naulaan. Kökkö oli saakelin hyvä! Kaikilla oli hyvä fiilis keikasta (ilmeisesti myös lavan ulkopuolella), saimme vielä hieman matsimakkaraa ja kun kamat olivat autossa ajoimme kotiin. Tai pikemminkin treenikämpälle roudaamaan seuraavan päivän koitosta (pienellä alkukirjaimella) varten.

Mutta hyvä. Tämä oli hyvä. Hän hymyilee.

– Vili

Kuva: Kari Haila