10-vuotismuistelmissa käsittelin sitä, että bändimme päätyy silloin tällöin erikoistilanteisiin. Nyt oli sellainen käsillä. Itse asiassa homma sai alkunsa jo hyvä tovi Twitterin ihmemaailmassa, kun valittelin keikkojen vähyyttä. VaLePa-kapteeni Eskon Antti totesi, että hänellä olisi idea.
Aikataulut eivät oikein pudotuspelien aikana kohdanneet, mutta neljänteen loppuotteluun pääsimme viimein soittamaan. Jännitti. Luvassa oli siis taistelua lentopallon SM-kullasta, parituhatta katsojaa ja melkoinen keikkakaukalo.
Kasasimme alkuiltapäivästä kamamme katsomoiden väliseen kulmaukseen, saimme soundit kuntoon ja onneksi pääsimme liittymään myös talon äänentoistoon. Omamme ei olisi millään tuon kokoisessa liiterissä rittänyt: lähelle soundi tuli helvetin kovaa, kauemmas se ei kuulunut ollenkaan. Väkeä ilmestyi hallille jo hyvissä ajoin, mutta saimme kaiken valmiiksi jopa Ylen kanssa tehtyä “eihän bändi jyrää pelimikeistä selostajaa” -tsekkiä myöten. Saimme ruokaa ja yksi kalja oli pakko ottaa oheen. Edessä oli nimittäin melkoinen henkilökohtainen kiirastuli.
Aloitimme soittelun kolme varttia ennen peliä. Ympäristö oli jännittävä, mutta ihan hyvin saimme homman altuun ja suosionosoituksiakin läpsyteltiin perusbiisiemme välissä. Hauska oli leppoisasti soitella. Seuraavasta koitoksesta olikin sitten leppoisuus kaukana. Lupauduin laulamaan Maamme-laulun, ellei muuta vaihtoehtoa löydy. Ja siihen paikkaan sitten jouduin. Ohimohien purkaus oli silminnähtävä, mutta ilmeisesti suoriuduin suht’ kunnialla. Sen jälkeen pystyin mihin vaan (paitsi esim. soittamaan Tandemi-introa oikin).
Soitimme myös minuutin pätkiä aina teknisillä aikalisillä ja pitkällä erätauolla vedimme kolmen-neljän biisin setin. VaLePa vei pelin komeasti ja meitä kyseltiin oitis parille keikalle, joten loppujen lopuksi kaikki meni hyvin. Hieno ilta!