Monet ihmiset pitävät muuttumattomien olosuhteiden ja ympäristön tuomasta turvallisuudentunteesta. Kun tässä on viime aikoina ollut jonkin verran myös näitä keikkaelämän suhteen vähemmän aktiivisia jaksoja, on keikkailuun liittyvä turvallisuudentunne rakoillut. Sen huomasi, kun kamoja piti sovittaman pitkästä aikaa auton takaosaan. Vaan annas kun matkaa oli takana tunnin verran. Jutut olivat jatkuneet lähes siitä, mihin viime reissulla ne olivat jääneet, ja kun Villen silmäluominahat lupsahtivat Enterprisen tasaisen käynnin siivittäminä hänen näkökentälleen, tajusin kaiken olevan ennallaan. Hyvinkin ennallaan.
Kuopion lähikaupat löytyivät aivan yhtä huonosti kuin viime visiitilläkin. Tulipa kierreltyä edullisen keppanan perässä pitkin lähiötä. Sitten Ilonaan, kamat lavalle ja soundit kuntoon. Hyvin jytisikin! Siitä hyvin perinteisin menoin ruokailemaan, hotellille ja lopulta keikkapaikalle. Ilahdukseksemme moni ihminen oli tekemässä sitä, mitä itse en viikonloppuisin tee: jonottamassa yökerhoon. Luovimme tiemme bäkkärille läpi bilekansan. Tajuttuamme vihdoin keikkasopimusten tavallisen yhtälön ”2 x 45min = 1 x 80min” olemuksen, olimme valmistautuneetkin valmiiksi suunnitellulla kattauksella. Haimme henkilökuntaoluet tiskiltä, sillä soittajillehan ei moisia sentään ilmaiseksi tarjoilla tätä nykyä. Ville tyytyi limonadiin, hällä oli ns. rapi. Ja hankittu vielä Vieteri-baarissa! Härmälässä liikkuneet ymmärtänevät, että sellaisen jälkeen voi olla hyvä juoda limonadia.
Niin tai näin, puoli yhdeltä koitti keikan aika. Kysyin D-jukalta, ”vedetäänkö tämän biisin jälkeen”. Hän vastasi hyväksyvästi, mistä syystä ihmettelinkin seuraavan tanssihitin alkamista heti sovitun perään. No, sitten saimme mekin mesota. Soitin pari sekuntia juhlakansalle epävirallisen virallista PA-viritysbiisiä ”Fall At Your Feet”, kunnes tajusin töräyttää oikean intron mp3-masiinasta. Juhlakansallehan asia oli toki tässä vaiheessa aivan sama, sillä se oli jo tilaamassa villevallatonta ja oksentamassa naistenhuoneen lavuaariin.
Ryhdyimme leipomaan tutulla mallilla. Alun varautuneisuudesta huolimatta muutamat jalat alkoivat jo nytkyä ja ihmiset uskaltautua äsken tyhjentämällemme lavanedustalle. Panimme parastamme pääosin onnistuneesti, mikä tuntui tarttuvan ja keikan edetessä meininki sen kun kasvoi. Aivan mukavia nuo kuopiolaiset. Illan tekninen miinus tuli siitä, että Villen sähköinen rummusto menetti virtansa pariin otteeseen mystisistä syistä. Tämä oli vähintäänkin häiritsevää, mutta onneksi jäi muutamaan kertaan. Eihän vielä tsekissä mainiolta tuntunut lavakuuntelukaan ollut enää niin mainio keikkahetkellä ihmisten mölytessä, mutta paskat siitä kunhan rokki soi! Loppukeikka oli suorastaan mainio. Tinakenkä keräsi oivan kannustuksen, josta laitettiin vielä jatkumona Levoton tuhkimo hyvällä tavalla eetteriin. Sen verran joku yritti toivoa encoreakin, että päätimme sellaisen antaa. Är-aa-koo-aa-äs, sanoi bilekansa. DJ pisti hyvät valot, siitä kiitos hälle!
Keikka onnistui niin hyvin, että melkein unohdin lappusillaan sinänsä näppäriä biisitoiveita (kuten ”silkkii”) esittäneet neidot, jotka kommentoivat keskisormin biisitoiveidensa toteutumattomuutta. Urpot. Toiset urpot olivat toki päättäneet läträtä alkoholiostoksensa meidän piuhojemme päälle. ”Tähän lavalle saakin kivasti laitettua drinksut kun bailataan, tytöt!”. Kun menette joku päivä töihin, tulen kaatamaan sieville pikku näppäimistöillenne baarikaappini sisällön. Siinähän itkette sitten, perkele.
Keikan jälkeen nautimme yhdet oluet bäkkärillä paikalle yllätyksenä saapuneen pukunuorison ”meille on siunaantunut helppo elämä” –juttuja ihmetellen. Toiset nautimme hotellila debatoiden mm. musiikista, ulkopolitiikasta ja iinajuustosesta.
”Kyllä tästä ihan selvästi yksi päivä puuttui”, havainnoi Antto aamupalalla. Emmeköhän kaikki olleet yhtä mieltä. Kiitos Kuopion musiikinystävät, eiköhän tässä palata asiaan!