Bilebändin päiväkirja

Rukalla oli aurinkoinen aamu, kun vedimme aamupalat nassuun, laitoimme kamat nippuun ja lähdimme ajamaan kohti Rovaniemeä. Otin itse tällä kertaa kuskivuoron ja koitin yllyttää muita juomaan lonkeroa. Matka oli yllättävän pitkä, mutta sen ehdoton kohokohta oli jäätienpätkä Räisälässä. Sellaisella ajeleminen kun on meille etelän vetelille hieman harvinaisempaa.

Rovaniemen keikkamesta oli Pohjanhovin karaokebaarissa, missä pääsimme kaikessa rauhassa keskenämme tekemään pystytyksen ja tsekin. Edellisen päivän mesta oli vähän turhankin iso äänentoistolaitteistoomme nähden, mutta nyt tila oli juuri sopiva ja soundi kuulostikin kerrassaan mainiolta. Seisova pöytä oli jälleen toimiva ja sen jälkeen vietimme vapaa-aikaa kukin tavoillamme, joihin kuului esimerkiksi kauppakäyntiä ja Civilizationia. Timo nimettiin jo reissun ensimmäisenä päivänä Masteroijaksi, koska hänen uudet massiiviset kuulokkeensa olivat hänellä monesti päässä.

Itse keikka siihen liittyvine asioineen sujui edellisen kaltaisesti: henkilökunta oli oikein mukavaa ja puitteet hyvät, mutta väkeä oli liikkeellä vähänlaisesti. Sovimme henkilökunnan kanssa venyttävämme aloituksen puoli kahteentoista ja kun hetki ennen sitä kävelin lavalle, vanhempi setämies otti minut puhutteluun aloituksella “Eikö pojilla vehkeet pellaa?”. “Tyttö tuolla sanoi että yhdeltätoista alkaa soitto.” Siitä, että kerroin esiintymisaikamme sovitun puoleksi, ei luonnollisestikaan ollut apua.

No, laitoimme keikan käyntiin ja välittömästi saimme tanssilattialle liikettä. Ehkä keskimääräisestä keikastamme hieman poiketen aktiivijoukko koostui keski-ikäisistä naisista. Sehän sopi! Soittoa kysellyt herrasmies lähti ensimmäisen biisin aikana pois. Nyt homma toimi itselläni paljon edellisiltaa paremmin, rutiini palasi ilmeisen nopeahkosti. Vedimme ihan asiallisen kattauksen, mistä kansakin tuntui pitävän, joskin paikalla oli selvästi väkeä, joka olisi odottanut enemmän tanssi-/iskelmälaidan musiikkia. Se ei meitä kylmi.

Keikan jälkeen saimme henkilökunnalta kehut, pojat jäivät yksille ja minä painuin nukkumaan (en kerro, että pelasin vielä pari kierrosta Civilizationia). Sunnuntai olikin sitten kamojen pakkaamista lukuunottamatta niin sanottu vapaapäivä, jonka käytimme kukin tavallamme illan autojunaa odotellessa. Aamupalalla vanhempi täti-ihminen tuli ilmoittamaan, että soitimme liian kovaäänisesti. Tilanne oli absurdi. Sen helpottamiseksi rouva kertoi 50 vuoden takaisesta laulukilpailustaan.

Hauska, vaikkakin pitkä reissu!