Bilebändin päiväkirja

Koska edeltävänä viikonloppuna poikettiin Lappeenrannassa (matka yhteen suuntaan n. 4h), olikin paikallaan lähteä tällä kertaa Kuopioon (matka yhteen suuntaan n. 4h). Viikonlopun suurin sankari tällä saralla oli kuitenkin Anttoa taas kerran tuuraamaan saapunut Timo, joka matkasi ensin Tampereelle pk-seudulta sen pari tuntia.

Jony uhrautui ajajaksi, mutta matkanteon varsinainen yllätys oli se, että Timo avasi viinipullon! Olimme hämmennyksestä soikeita. Tosin viinipullo olikin korkattu jo päiviä sitten, eikä siinä ollut enää eliksiiriä kuin ehkä lasillisen edestä. Ikäväksemme Timo ei siis känniavautunut loppumatkaa, eikä oksentamaankaan tarvinnut pysähtyä. Sääli.

Matka oli ennätysnopea. Jony ajoi kuin Mämmi Tokinen ja selvisimme vieläpä yhdellä pysähdyksellä. Matkalla ehdin jopa kahlata läpi tämänvuotisen Kökkö Open Airin äänitallenteen ja kertoa Jonylle, mistä biiseistä voisi kenties matskua julkaista. Niitä ei ollut paljon. Hyhhyh! Olimme sen verran ajoissa, että ehdimme piipahtaa jopa Alkossa. Sitten kurvasimme Ilonan eteen minuutilleen aikataulussa.

Myös pystytys ja soundcheck sujuivat hyvin – ainakin siihen hetkeen asti, kun päätin lyödä johdon kiinni kitaraan ja survaista kokeilusoinnut ilmoille. Haettuani kitaralaukkuja aikani, tajusin, että onnistuin jättämään lähtiessä molemmat kitarani kotiin. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, tunnelma oli epätodellinen. Oli kuitenkin pakko palata hetkeen ja ryhtyä toimeen: otin puhelun ja käynnistin internetin. Loppujen lopuksi kullanarvoisen Muusikoiden.net-sivuston kautta sain kitaran keikalle. Tuhannet kiitokset Jukalle! Laina-Telessä oli todella paksut kielet, mutta lopulta sillä oli suorastaan kiva raapia biisejä menemään. Tsekkikään ei myöhästynyt kuin puolisen tuntia. Huh!

Sitten siirryimme syömingeille ja kylmä Sandels maistui kitaraepisodin jälkeen uskomattoman hyvältä (ja nopealta). Vielä kun saimme hotellin vaivatta haltuun, oli kaikki kunnossa. Eikä kolmen hengen yhteiskarsinakaan haitannut. Veto oli alkava perinteisesti puoli yhdeltä, joten olimme puolilta öin paikalla. Kokeilin pitkästä aikaa klassikkoasiaa nimeltä “keikkapunsi”. Ilona huokui tyhjyyttä. Starttasimme setin tutuksi tulleella kaavalla ja saimme hyvin, hyvin vähälukuisen yleisön puolellemme. Autiossa salissa oli outoa soitella, mutta toisaalta pieneen väkimäärään sai jotenkin intiimimmän kontaktin ja kaiken kaikkiaan keikka sujui aivan hauskoissa merkeissä. Sen jälkeen kelpasi hävitä Suomi-peli Timolle. Joni söi pitsaa. “Eikä mikä tahansa pitsa, vaan paras pitsa”.

Heräsin Timon herätyskelloa kompaten aamupalalle. Vasta sen jälkeen tajusin, että minullahan on krapula. Päänsärky oli karmea, samoin väsymys. Koitin vielä epätoivoisesti nukkua, mutta eihän siitä mitään tullut. Tavallaan “nousimme” vasta kollektiivisesti puolenpäivän jälkeen jalkeille koko porukalla, mikä omalla kohdallani on perin harvinaista. Timon piti treenata klassisen kitaran ohjelmistoaan, minä ja Jony taas läksimme metsästämään Jompalle kahvia. Löysimme kahvia, sukkia ja lopulta yhdet oluet. Loppuiltapäivästä sain sitten pojista seuraa päättämääni missioon: lähdimme käymään Puijon tornissa. Hienot maisemat! Timo ja Jony eksyivät vielä kaupungille, itse huilasin. Sitten syömään ja selvittämään, mistä eilisillan keikan kummalliset räpsymisäänet olivat johtuneet. Valo-orientoitunut Jony paikansi ongelman lopulta talon liikkuviin ledivaloihin. Juttelimme DJ:lle asiasta ja kun hän jätti nämä valot staattisiksi, kaikki oli kunnossa iltaa varten.

Timo voitti taas Suomi-pelin. Puolenyön jälkeen lähdimme Ilonaan. Jonoa oli! Väkeä oli! Kaikki vaikutti hyvältä. Painoimme menemään takuuvarmalla tavalla ja se tuntuikin toimivan: saimme yleisön messiin alusta alkaen ja keikka sujui hienosti ynnä hauskasti. Yleisöstä lähti ääntä ja juomia kaatui johtojemmekin päälle muutama. Kiitos 00.30-02.00! Encorekin vedettiin. Lavalta poistuessa joku neiti tiedusteli: “mitä oikein sanoit siinä ‘kotiin sieltä hänet kannan’ -kohdassa”. Vaivauduin. Keikka oli mainio, mutta takki tyhjä. Niinpä lähdin hotellille, muut taas ravintolan puolelle. Perinteistä Cumulus-hodaria hakiessani törmäsin samalla asialla olleeseen Timo Rautiaiseen, joka esiintyi samana iltana Henkassa. Juttelu jäi lyhyeksi, koska nukkuminen kutsui.

Aamu oli etukäteen hirvittänyt, sillä kesärenkaistani huolimatta oli luvattu lumisadetta. Harvoin vesisade ilahduttaa niin kuin se herätessämme teki! Aamupalat naamaan, kamat autoon ja suunta kohti Tamperetta. Melko retkiä!