The Coveralls -historian varmasti massiivisin keikkapäiväkirjamerkintä päätettiin toteuttaa mullistavana moniajona. Pahoittelut viivästyksestä!
Vili: Kävin salakavalasti tutustumassa Murinaan jo pari viikkoa ennen keikkaa pienen maakuntakierroksen yhteydessä ja totesin meiningin olevan valmiin vastaanottamaan The Coveralls -shöyn. Eräänlaisen shöyn aloitin jo edeltävänä iltana kun pakkasin kaikki kamamme (äänentoisto, sähkörummut, telineet, piuhat jne.) autooni ja onnistuin kuin onnistuinkin mahduttamaan pikkusettimme Matukkaan niin, että tilaa kolmelle musketöörille vielä jäi. Vaikka välineistö olikin jo autossa valmiina, itselläni lähteminen vähän kesti ja jouduinkin ottamaan kolmannen asteen puhelinyhteyden Anttoon, joka lähestyi äetsäläistä bussipysäkkiä jo vääjäämättä. Miekkonen kuitenkin lupasi, ettei hänellä ns. palaisi kiinni, vaikka hetken joutuisikin pysäkillä odottamaan.
Antto: Ja eihän tällä miekkosella nyt niin helpolla kiinni pala. Keli oli mitä mainioin ja Äetsän maalaismaisemahan on kuin postikortista. Vilin työläis-Mazdalla matka taittui läpi kuvan kauniin varsinais-suomalaisen maiseman. Loimijoki on kaunis joki. Perillä meitä odottelikin jo iloinen Ville jäätävässä rapissa. Oli siis mökäöljy edellis-iltana maistunut ja miehellä olikin varsin jämerä basso äänessään. Ville on “ennenkin vähän soitellut”, joten pieni kankkunen ei näyttänyt roudausintoa syöneen. Kamat kasaantuivat lähes itsestään ja touhu oli jälleen kuin lapsen leikkiä. Sounditkin liki täydelliset. Ravintolan tarjoama ape osoittautui myös varsin erinomaiseksi. Itselleni siunaantui kokolihaa Bernaise-kastikkeella, joka painui leipäluukusta alas kuin tarpeet junan vessasta raiteille. Muutkin tuntuivat tyytyväisiltä.
Ville: Tarpeet taipeille. Kuten mainittua, oli oloni kuin Herr Mengeleen vastaanotolta paenneen. Bensaa suonissa, mutta noin niinkuin konkreettisesti. Saatuamme Murinan murkinat napaamme, kohentui oloni huomattavasti, ja ra-pi muuttui ra-maisuksi. Melkeinpä teki mieli köllöttelleen kelluttelleen! Seura kuitenkin piti virkeänä. Paikalle oli nimittäin saapunut alastarolaista edustusta haistelemaan jo lämpiävää peijaistunnelmaa. Läpät heiteltiin, yösijasta sovittiin ja lähetimme apostolimme viemään sanaa illan kansantapahtumasta. Keikalla nähtäisiin! Orkesterimme siirtyikin sitten tappamaan aikaa ja keskittymään illan vetoon. Viihdykkeinä toimivat olut, tupakka, “uudet” vitsit ja vuodelta 1845 peräisin oleva Trivial Pursuit -lautapeli. Minkä kellon värinen oli Chaplinin valkokarvainen Napoleon? Vili voitti, Antto oli väliinputoaja ja minä hävisin. Karvas tappio. Mieltäni ei parantanut, tohtori Tuomaisen diagnosoidessa turvonnutta kaulaani, huudahdus: “Sull ov Vorssi imusolmukkeet turvoksisa!”. “Jaa mää kuale!”
Vili: Kuten mainittua, miehekkäiden ruoka-annosten päälle oli jälleen kerran mukava osoittaa, kuinka hienoa on olla tekemättä virheitä elämässä tai musiikissa! Villen esiintuoman tupakanpoltonkin jätin tapojeni mukaisesti väliin. Trivial-voiton kaltaista piristettä kaipasinkin, sillä kärsin ns. artistitaudista, minkä diagnosoi tuo Vorssin imusolmukkeitakin tunnustellut itseoppinut lääketieteen kontra-amiraali Antto. Nimittäin kurkku tuli kipeäksi perinteiseen tapaan taas kerran juuri keikkapäiväksi ja näin ollen äänenkäyttö oli vähän tavallistakin huonommalla mallillaan. Apteekkina toimi Murinan tiski, jonka takaa suositettiin ongelmaan minttustrohia, joka on kuulemma pahaa. Hyväähän se oli. Keikkakunto läheni. Iloisen lautapelisession lomassa meininki tosin hieman välillä hirvitti: baari kun ei väkeä ollut piukassa, vaan pikemminkin kansa loisti poissaolollaan. Hatunnoston tienasivat kuitenkin esimmäiset paikalle saapuneet, jotka puhelimet kuumana pyrkivät tilaamaan lisävoimia pääkallonpaikalle. Isännän kanssa sovimme viivästävämme hieman setin aloitusta ja onneksemme niillä main populaa alkoikin virrata lipunmyyntiin.
Antto: Vaikka ennen perin negatiivinen suhtautumiseni Eurovisionin laulukilpailuun onkin lientynyt sitten takavuosien angstin, en voinut olla kiroamatta yhteensattumaa, että kyseiset kinkerit pidettiin samalla ajankohdalla keikkamme kanssa. Väkeä todellakin näytti alkuun olevan varsin niukalti. Mutta lyötyämme alkutahdit ilmoille tanssitatami täyttyikin kummasti. Olihan nimittäin uskollinen, Äetsäläisistä koostuva toverilaumamme löytäneet tiensä myös Alastaron laulumaille. Mellakka oli valmis ja tovin päästä myös osa paikallisväestöstä uskaltautui lähemmäs iloittelemaan. Kuulopuheiden mukaan omistajakin oli jo ensimmäisen kappaleen aikana tuuminut ääneen orkesterin uudelleen tilaamisesta. Komiaa. Omalla kohdallani ensimmäinen setti meni vielä tuntumaa hakiessa, vaikkakin viime päiväkirjamerkinnässä kiroamani taustalauluvireisyys tuntui nyt osuvan paremmin tonttiin. (Vaihä?) Meiningissä oleva eturivi sai viimeisetkin anemian oireet karistettua harteilta ja touhu oli taas parasta parsaa. Vorssilla ja Vilssollakin näytti oleman hauskaa, vaihä?
Vili: Juu, kelpasi. Vaikka aluksi väen vähyys oli kauhistuttanut, aloittaessamme jo paikkaan valui porukkaa ja kun vielä alkukankeuden jälkeen paikallisväestö otti äetsäläisseurueesta mallia, alkoivat suoranaiset karnevaalit, kemut, pippalot ja suviseurat! Satojen ihmisten harmaan massan sijaan paikalla oli muutama kymmenen viihteelle omistautunutta A1-luokan baarikansalaista, noiden kanssa kelpasi lauantai-iltaa viettää! Äänikin kesti jotenkuten peloista huolimatta ja osasihan se väki tuurata. Settien välissä vedettiin hieman henkeä ja käytiin pikaisesti tovereitakin morjestamassa. Sitten uusi höyry päälle. Jollain ihmeen ilveellä sain pitkästä aikaa katkottuani kitarastani kielen – eikä varakitara ollut tietenkään mahtunut mukaan. Noh, karasin pikavauhtia kielenvaihtoon takahuonetiloihin ja A&V -voimakaksikko tarjosi viihdettä kuulijoille lähinnä “jatsin” muodossa. Niinpä kello vierähti joutuisasti ohi kitaransaneerausoperaation ja pääsimme kajauttamaan Roviolla-tyttökappaleen ilmoille. Hyvin meni, hauskaa oli. Hienoja ihmisiä, perkele.
Antto: Älä muuta sano, veliseni. Ville taisi kärsiä pienestä rakkovaivasta kakkossetin ajan, mutta eipä tuota tyhjärakkoinen basisti huomannut. Hyvä kun tajusi edes kenestä tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri vuonna 1963? Leonid Breznevhän se oli ja keikka taputeltiin onnistuneesti päätökseen. Kiitokset taas mellakkaryhmälle, sekä myös keikkaa kuvanneille tahoille! “Komeeta” materiaalia. Jatkojakin taas viriteltiin Vilin serkkupojan talolla, missä ryhmällä oli myös ilo ja kunnia yöpyä. Rokki soi aamutunneille asti ja meno sen mukainen. Kiva oli sieltä Villen kainalosta heräillä. Ihq! Haimme rojut Murinasta ja nautimme vielä erinomaiset pitsat aamiaisiksi.
Loistokas kesän aloitus. Tästä touhu vaan kiihtyy, sillä heinäkuussa Koverin Todistajia hellitään oikealla keikkasumalla! Pyykkikoneet ladataan syntisesti sivusta ja kupista löytyy muutakin kuin isoäidin bingoöljyä. Tuu kattoon vaikka!