Keikkapäivät voivat olla aika erilaisia. Siinä on hiuksenhieno ero, lähteekö autoilemaan muutamaksi tunniksi puoliltapäivin, vai siirtyykö kätevästi kotikaupungin baariin pari tuntia ennen keikkaa. Niinkin aikaisin vain siksi, kun kyökki menee kiinni.
Kun Jony astui Nokialla Enterpriseen, tunsin miedon alkoholin lemahduksen. Antto, joka ei ”ikinä juo yksinään”, oli innostunut korkkaamaan kaljan Susijengin koripalloa katsellen. Mutta vieläkään tipattomuuteni ei häirinnyt, ainakaan itseäni.
Heitimme kamat lavalle kuten niin monesti aikaisemminkin. Sujautimme makkarakastiketta vatsalaukkuun. Hurjemmat myös olutta ja lonkeroa. Tapasimme tuttuja. Yksi heistä oli Armadillo Honko. Talon miksaaja, Tynimmika, kertoi lähtevänsä hakemaan ”Louien bändiä Hatanpäältä”. Puoli yhdeltä ei vielä näkynyt. No, onneksi ”väki tulee nykyään niin myöhään baariin”. Jony puhui enemmän ja iloisemmin, kuin yleensä. Laitoin merkille.
Pääsimme aloittamaan kuitenkin ennen yhtä. Vedimme vähän punkimmin, kun kerran rock-ravintelissa oltiin. Aloitimmekin Blink 182:lla. Meininki oli Roosterin- (ja muiltakin) keikoilta kovin tuttua: alkuun tunnusteltiin ja kerättiin rohkeutta huolella, mutta vastustamattomasti alkoi veivaus käydä yleisön liikuntaelimistöön ja lopulta veto oli tunnelmaltaankin oikein onnistunut. Se ei haitannut, että Roosterissa oli jostain syystä ehkä keskimääräistä hieman hiljaisempi lauantaiehtoo.
Toinenkin setti vielä painettiin. Hauskaa ja hikistä oli. Silti vaimeimmat encoretaputukset aikoihin, mikä tuntui paradoksaaliselta. Keikan jälkeen suht’ nopsasti kamat kasaan ja autoon. Heitin Jonyn kotiin. Grillin kautta, toiveestaan. Selvin päin kotikaupungissa, ja silti menee nukkumaan pääseminen neljään? Tätähän tämä on.