“Mörjessmörjessmörjessmörjess” hoin itselleni, kun autoilin noutamaan muuta hippiretkuetta linja-autopysäkiltä. Päivä oli vierähtänyt mukavasti mm. urheilun parissa, joten nyt olikin oiva syke päällä pitkään odotetun paikalliskeikan suhteen. Myös Tampereelta saapunut pelimannikaksikko vaikutti vallankin elämäniloiselta duolta, joten siirryimme muitta mutkitta (lukuunottamatta pysähdystä “Penalla”) roudaamaan tavarat mukaamme ja karautimme samaa soittoa Pub Myllytuvan supertroikkaalle (mennee adjektiivista) pihamaalle. Ihmettelimme siinä sitten nuorempaa ja vanhempaa sukupolvea, kun kannoimme ämyrit ja muut musisointirekvisiitat asemiinsa yläkertaan sekä kasasimme ja piuhoitimme laitteistosotkumme.
Koska varsinainen kiire loisti poissaolollaan, kykenimme rauhassa testaamaan uusia ratkaisuja. Keikkaolosuhteissa epävakaaksi osoittautunut Tonelab-etuasteeni jäi kotiin ja lähes-uutukainen Bossi oli tilalla. Siirryin siis kitarasoundin osalta stereoaikaan ja ensivaikutelma oli lupaava. Nyt löytyi myös perverssi kitarasynasoundi Enkelin silmin -introa ryydittämään. Vorssin käskyttämä sähköinen bassorumpu ei soundinsa osalta ollut täysin tyydyttänyt ryhmittymäämme aikaisemmin. Kulutimmekin tovin käyden läpi toinen toistaan kummallisempia soundivaihtoehtoja ja lopuksi päädyimme tiukkaan lätkäisyyn, joka toivon mukaan ei puurottaisi yläbasso-osastoa orkesterin äänitaajuusmaisemassa.
Teknisten asioiden läpikäynnin jälkeen nykäisimme kokeeksi muutaman biisin, pääsimme äänikuvalliseen ja mielenterveydelliseen semi-balanssiin ja laitoimme kordofonit naulaan. Vorssi karkasi synnyinkotiinsa syömingeille ja Ansson kera nautimme viralliset keikkapaninit oluella alas huuhtoen. Sitten residenssilleni tsekkailemaan heviä DVD:ltä, kunnes Vorssi otti meidät matkaansa kohti pääkallonpaikkaa.
Myllyssä oli vielä kympin aikoihin yllättävänkin hiljaista, tai oikeastaan vielä puoli yhdeltätoistakin. Paikallinen riimittelijä Joe Smith tokaisi kannustavasti, jotta “ruppeette vaan vettään, ni kyllä ne sieltä tullee”. Jokkeri taisi tietää mistä puhui. Vaihdoimme keikkakuteet ylle, laitoimme kepakot vireeseen. Kello ei paljon yli yhdentoista kerennyt, kun astelimme “stagelle”, jota nyt ei varsinaisesti lavaksi voi kutsua hieman paremmallakaan huumorintajulla. Sullouduimme siis karaokekopin ja baaritiskin väliin, ja toivoimme, ettei porukka talloisi mikkiständiemme jalkoja aivan valtavalla vimmalla. Irronneilla hampailla kun on huono artikuloida laulutekniikan kauneimpien sääntöjen mukaisesti.
Kauneimpien sääntöjen mukaisesti toimittiin meiningin osalta, kun karautimme liikenteeseen aloitusbiisinämme Milla. Parilla keikalla hyväksi havaittu kipale nykäisi mukavasti jostain paikalle pöllähtäneen yleisön mukaan ja siitä oli hyvä jatkaa eteenpäin. Vain pystytyksessä treenattu Pohjois-Karjalakin lähti vallan mukavasti ja yleisön mukanalaulannan perusteella oli täysin oikeutettu repertuaarinlaajentaja. Meininki oli siis taattua Kökkö-parhautta. Silmään pisti eritoten se, että etummaiset rivit koostuivat tuoreesta sukupolvesta; paikalla siis oli kosolti lähiaikoina baari-iän saavuttaneita ihmisiä. Mainiota. Tauti leviää. Toiseen settiin alkoivat vanhat, Rallsia jo monta kertaa todistaneet yleisön edustajat lämmitä ja tunnelma vaan kasvoi eteenpäin mentäessä. Ilmasto Myllyn yläkerrassa oli yhdellä sanalla kuvailtuna trooppinen. Marraskuun jälkeen encorea vaadittiin ja Apinamies ja ikiklassinen keikanpäättäjä Ei tippa tapa lakaisivat illan pakettiin mitä iloisimmin tunnelmin. Mahtavaa menoa, kiitos, ihmiset!
Keikan jälkeen toiminta oli perussekavaa. Vorssi lähti tällä kertaa kiltisti nukkumaan. Anton kanssa talsittiin jatkoille ja niiltä taksitse toisille, olutta maisteltiin mannermaisesti ja huumorivitsejä kerrottiin. Viideltä nukkumaan iloisin mielin. Sellainen on Äetsä (Puuhamaa-tunnarin melodialla). Hurjaa touhua, tästä keikkakevät lähtee käyntiin!