Oli epävakainen perjantai-iltapäivä. Yhytin autotallini läheisyydestä itsensä Jonyn istumassa hopeankiiltävässä, erikoisrekisterein varustellussa urheiluautossaan. Piilotimme sen metsään maastoverkkojen alle ja kun saimme Antosta vielä apukäsistön, lastasimme vanhan tutun Enterprisen täyteen toinen toistaan epämääräisempiä vetkuttimia. Jony toi mukanaan uutta pakkaamisosaamista, jonka myötä Mordorissa (takapenkki) ei enää pääse pahaa ulkomaailmaa pakoon, vaan siellä on kovinkin avaraa.
Pysähdyimme Jämsän ulkopuolisen liikenneympyrän seutuvilla. Enää ei näkynyt muinaista minigolfkenttää. En silti voinut olla nostamatta esiin saavutuksiani lajin parissa ko. paikassa kahdeksan vuotta sitten. Teen sen joka kerta. Ostin matkasämpylän, jonka syömistä kadun vieläkin. Jos keikkareissut teettävät huonoa oloa muutenkin, miksi avata peli jo menomatkalla jauhopullaturvotuksella? Antto vaihtui kuskiksi. Minä päätin myydä keikan takapenkillä. En sitten myynytkään. Onneksi the internets on erehtymätön ilon lähde jo sinänsä.
London löytyi rutiininomaisesti. Olimme jopa ajoissa, minkä johdosta saatoimme käydä kaupassa. Meinasimme jo tehdä virheitä, kunnes Jony vihjasi Lahden Sinisen olevan 3,5-prosenttista. Hylkäsimme salkut ja laitoimme valkosipulia seinille. Kävimme vähän pystyttelemässä rojuja. Kaikki oli vaivatonta ja hyväsoundista, kuten meillä aina. Paitsi autonparkkeeraus, sillä paikalla olleet liikennesääntöjen erikoisasiantuntijat Tuomainen & Oittinen eivät päässeet yksimielisyyteen merkkein selityksistä. Sakoitta selvittiin.
Majoitus löytyi Cumuluksesta ja ruokailu Gringos Locosista, kuten ravintola.fi-jumalat ovat tien viitoittaneet jo vuosia sitten. Kaikki oli ennallaan. Hotellikortit eivät aluksi toimineet. ”Onko porttikieltomme sittenkin edelleen voimassa?” oli hyvä vitsi siihen tilanteeseen. Joka tapauksessa majoituimme ja painuimme Locosiin. Meksikolainen riisikakku olisi tuskin miellyttänyt Gordon Ramsayta, mutta tasapuolisuuden vuoksi se ei miellyttänyt minuakaan.
Londoniin oli jonoa. Painelimme rehvakkaasti ohi. Matti Nykästä ei näkynyt, mikä herätti edelliskeikkaan verrattuna närää. Muuta porukkaa paikalle oli ilmestynyt perjantaiksi vallan mukavasti, joten ryhdyimme toimeen. Sammutin alkunauhan ja huusin mikkiin ”hyvää iltaa”. Yleisö ei mylvinyt. Enkä kyllä minäkään, syynä molempiin oli se, että laulumikrofonin kanava oli kiinni. Avasin sen ja sitten soitettiin. Itellä ei oikein aluksi lähtenyt, mutta pikku hiljaa pääsi flow’hun mukaan. Myllytimme pitkän setin, joka päättyi pitkiin, kuumiin ja kesäisiin tunnelmiin. Hyvä meno! Mekin vedettiin ihan hyvin, vaikka yksi uusi kappaleemme oli treenattu vasta tsekissä. En vielä paljasta mikä se oli, jotta muillakin keikoillamme koettaisiin edes joskus jännitystä. Keikan jälkeen nappasimme parit lonkerot. Kun siirryimme hotellille, löytyi terassilta vanha tuttuni, VOF-voittaja Railio seurueineen. Tämä tiesi menoa ja meininkiä puoli kuuteen.
Lauantaiaamu valkeni apeana. Vaa’an kääntöpuolena tosin nukuin kerrankin pitkään. Huonekaverinani oli Jomppa-Jömpsteri, jonka kanssa lähdimme Kirkkopuistoon paistattelemaan päivää. Kun seuraamme oli liittynyt mm. eräs kikkarapäinen coverbasisti, suuntasimme parhaiden perinteiden mukaisesti voimaan hyvin soveltuvaksi todettuun Sohwi-anniskeluravintolaan. Kun Saku Tume ja lähilemmusta kyhätty kebabpurilainen tekivät tehtävänsä, olin huomattavasti valmiimpi päivän haasteisiin. Päivä oli väsyneehkö, mutta riemuisa. Sen katkaisi ikävästi eräs pakollinen kiemura: Londoniin oli buukattu nimittäin samaksi illaksi myös jäähyväiskiertueellaan oleva Stella-yhtye. Ideana todella kiva, mutta ounastelin hommaa vaivalloiseksi. Keikkamyyjäin ja tilaajan alkuperäisidea tosin oli ollut ”jos soitette ensin vähän, sitten Stella, sitten te taas”. Tuota, mitenköhän teknisesti tämä oli ajateltu toteuttaa? Aivan, ei mitenkään. No, joka tapauksessa oli sovittu onneksi erittäin luonnikkaan Stella-tekniikan kanssa, että tyhjennämme heille lavan. Näin teimme. Ainoa mahdollinen paikka kamoillemme oli seinän ja ikkunan väli. Käytimme sitä, vaikka rummut jäivätkin ulkonaolijoiden ihmeteltäväksi ikkunaan. Kun Stella ryhtyi kantamaan omiaan sisään, me häivyimme ottamaan pikku ettonet.
Gringos Locosin lehtipihvi oli edellisillan annostani parempi. Takahuoneessa oli Stella. Moikkasimme. He aloittivat ehkä vartin sovittua myöhemmin, ei vielä paha. Ulkona oli saapuessamme SADAN METRIN jono. Olimme äimän käkiä. Stellalla oli hyvä suksee. Äänentoistopolitiikkansa ei ollut kovin rock. Ei tosin musiikkikaan. Kansaa oli paikalla kosolti, mutta ehkä suurin urheilujuhlan tuntu jäi saavuttamatta. Keikka loppui. Odotimme kasaajia tulevaksi. Ei vielä. Ei vielä hetkenkään päästä. Sitten tuli tekniikkamies. Yksin. Epäilykseni kasvoivat. Lopulta hän sai bändin häiskät apuun, mutta aika juoksi. Kello oli ehkä n. 2.15, kun lava alkoi olla ”aika tyhjä”. Soittoaikaa oli meille luvattu 3.15 asti. Pistimme rumban päälle ja vedimme ”näyttäis nää menevän oikein” –henkisesti kamamme pystyyn. Haukansilmät unohtivat toisen bannerin ikkunavälikköön. Yhdellä mentiin.
Pääsimme aloittamaan puoli kolmen ja varttia vailla kolmen välissä. Settilista oli turha. Tein siitä poimintoja, jotka huutelin myös komppiryhmälle. Saimme suosiota. Soitimme runsaan puoli tuntia. Joku oli tullut paikalle ihan meitä varten ja näitä kohtaan tynkäsetti ei ollut välttämättä oikeudenmukaisin ratkaisu. Onneksi kuitenkin soitettiin, vaikka väliin jättämistäkin harkittiin ihan henkilökunnankin puolelta! Ihan kivaa oli.
Kohta olimmekin jo hotellilla. Yksi kalja ja Mika Nurmelan otteluennakko. Sitten maate. Rankka reissu, sano. Ei matka tapa, vaan seura (http://www.youtube.com/watch?v=dDh4IxFTg_I).