14.10. perjantai
Kävelen Kuninkaankatua ylös basso selässä. Päässä huippaa. On huipannut jo viikon. Vili on telonut liikunnalla jalkansa ja matkustan Tesomalle ajamaan keikka-autoa. Bussi nro 1 on täsmällinen ja istun surutta vammaispaikalle. Onhan minulla basso selässä. Saisiko sillä verukkeella työkyvyttömyyseläkkeen? Perjanta-iltapäivä alkaa olla kiihkeimmillään ja koulusta ja työstä palaavia tungeksii autoon. Joku on ehtinyt jo päiväkekkuliinkin. Sitä ei Tesoman bussissa suuremmin ihmetellä.
Aurinko paistaa. Muistelen viime viikonloppua, kun ahdistuskankkusessa aurinko oli tuntunut pelottavalta ja väkivaltaiselta viholliselta. Kaikki ne purkaukset ja säteilyt. Kiitän taas hiljaa mielessäni ilma- ja otsonikehää, sekä mukaan tulleita aurinkolaseja. Punapääpigmentistäni johtuen on auringonotto ollut ajanvietteistä ahdistavimpia. Turkissa -93 makasimme Aarnen kanssa rannalla sillä seurauksella, että molemmat kuori selkänahkaansa seuraavat viikot. Sietämätön tuska.
Bussi saapuu Tesomalle. Hyppään pallogrillillä pois ja tallustan Vilin pihalle, jolle saapuu pian itsekin. Haen Enterprisen parkkipaikalta ja peruuttelen ovelle. Vaikka Gloriasta löytyy PA-kamat valmiina, haluaa Vili välttämättä kantaa kaiutintelineet autoon. Kannan ne takaisin. Kaiuttimet sen sijaan päätetään ottaa, sillä toimittavat hyvin monitoreiden virkaa. Viimeksi oli ongelmia talon monnareiden kanssa. Ymmärrän kyllä hienosti bändejä jotka kuskaavat omaa PA:ta mukana paikkoihin joissa sitä ei välttämättä tarvitsisikaan. Epävarmuustekijät vituttaa: Onkohan siellä nyt semmoset ja tämmöset ja toimiikohan monnarit ja onkohan niitä edes. Gloriassa ollaan kyllä muuten aina pärjätty.
Saatan auton kohti läntistä ohitustietä. Täytyy entisenä Vihreänä myöntää, että Tampereen sydämen ohitusleikkaus on varsin onnistunut. Matka Tesomalta Pirkkalaan on ajallisesti mitattuna poron kusema. Eri asia on sitten se tykkääkö siitä, että city-maasturilla pääsee nopeasti Idea-Parkkiin vai siitä, että lapset pääsee suunnistamaan ja hirvimetsälle. Molemmissa on puolensa. Lapsille pitää myös saada vaatteita ja samalla olkkariin uusi sohva. Mutta Lentokentäntien golf-kenttä on kyllä irstauden huippu! Samalla muistan, että yks Pete on helvetin kova jätkä ja tykkää pelata golffia. Vaikea vihata mitään tai ketään kun kääntelee kolikoiden molemmat puolet.
Pirkkalan Pere ei ole enää ihan sitä mitä se joskus maalaisaikoina oli. Sinne on muuttanut paljon rahaa ja uusia taloja. Onneksi sinne on muuttanut myös Ville. Ville asuttaa naisensa kanssa hienoa vanhaa kauppaa, jonka pihaan kurvaamme. Pakkaamme loput Villellä olleet kamat autoon. Partolan kohdalla Ville huomaa rumpupenkin jääneen ja käännän kurssin takaisin. Ville tuo penkin autoon, kertoo kodissaan lentelevästä talitiaisesta ja painelee kylmän rauhallisesti takaisin sisälle. Autoon istuessan sanoo “Mää tapoin sen”. Painan kaasua.
Gloriaan kannetaan kamat ja tehdään soundcheck, eli tsekki. Tsekki on usein samanlainen kuin kaikki maailman tsekit. Ääni joko tulee tai sitten se ei tule. Sitä siinä sitten porukalla tarkastellaan. Joku nainen tulee esittämään epäammattimaisia kysymyksiä äänilaitteista. “Ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä, on vain tyhmiä naisia”, toteamme yhtyeellemme ominaisella ja pahaa tarkoitsemattomalla huumorilla. Jos joku tästä nyt ottaa itseensä on myöskin aivan tyhmä. *PONG* Ilman huumoria meidän bändiä ei olisi. Ei olisi varmaan paljon mitään muutakaan. On sanottu, että huumorintaju erottaa ihmisen eläimestä. Meidän bändin huumorintaju erottaa meidät ihmisistä ja kutakuinkin kaikesta muustakin älyllisestä elämästä. Moni on katkera ihmisille, jotka tykkäävät työstään. Oikea työ on kuulemma sellaista joka on perseestä. Sitä tehdään aamuvarhaisesta iltamyöhään hirvittävän vitutuksen vallassa ja viikonlopunodotus takaraivossa. Siinä tulee myös hiki ja palkanmaksaja on usein mulkku jätkä/tyhmä lehmä. Aina ei voi voittaa. Suuntaamme katseet läheiseen thai-ravintolaan, jossa odottaa ILMAINEN ruokailu. Voi tätä luksusta.
Hämeenkatu 29:n thaikkulassa on taas se kaunis tarjoilijatar, tiedättehän? Julistan hänet nyt Miss Alastonmalli 2011:ksi , vaikka kenelläkään meidän bändistä ei tule ikinä olemaan mahdollisuutta todistaa tätä todeksi. Ruoka on myös ihan hyvää. Ville maiskuttelee ja kehuu. “Emmää maiskuttele!” Meikä hymyilee. Vili käy vessassa. Kaikki on just hyvin. Sitten erotaan hetkeksi koteihimme ja sovitaan jälleennäkemisestä keikkapaikalla.
Tero on hyvä jätkä. Kutsun Teroa leikkisästi renesanssimieheksi, koska Terolta hoituu käytännössä homma kuin homma. Mm. tästä syystä Tero on tulossa tänä iltana Gloriaan äänitarkkalijaksi ja valomieheksi. Toinen ja ehkä tärkein syy on se, että Tero on hyvä jätkä. Tero soittaa ovisummeria ja käy kotiini. Tarjoan oluen ja kuunnellaan Kissiä. Vihjaan Terolle viinakassista mikä täytyisi tyhjentää. Ei tarvitse toistamiseen vihjata. Tämä on hyvä, sillä kirkas viina menee kotonani täysin hukkaan ja vanhaksi. Oluttakin juon vain seurassa. Jostakin olen omaksunut ajatuksen, että alkoholia pitää aina käyttää jonkun toisen alkoholinkäyttäjän läsnäollessa ja sen tulee aina johtaa johonkin muuhunkin kuin alkoholismiin ja krapulaan, kuten esimerkiksi baariin ja sosiaaliseen toimintaan. Tai keikkaan. Yksin juominen ei ole ikinä onnistunut. Onneksi ei tarvitse nytkään aloittaa. Tero on hyvä jätkä.
Klo 22.30 Gloriassa on 6 ihmistä. Ei hetkauta. “Väki tulee nykyään niin myöhään baariin”, virkkoo baarimikko. No shit, Poirot? Painelemme Teron, eli Tärkkelin kanssa takahuoneeseen josta löytyy Vili. Jääkaapissa on virvokkeita ja käymme taloksi. Puhelinkin pitää epätavallisen taajaan ääntä ja vieraslista täyttyy. Keikalle on tulossa mukavia ihmisiä, totean. Villekin saapuu ja pukee ylleen lyhyehköt kulmahousut olkaimilla. “Olkaimet” on hieno termi. Sitä käytettiin Saukin ja pikkuoravien kuurakettijaksossa. Kuka muistaa? “-Nestori, missä minun vyöni on? – HANKI OLKAIMET!”
Tero soittaa mp3-intron ja me soitamme Pop-Musiikkia:n heti perään. Myös lavavalot saadaan päälle puolen biisin viiveellä. Heh. Väkikin on tullut baariin. Viihdyn. Vaikka porukka ei heti tanssi, saavat ystävämme Sara ja Emppu porukan lattialle. Tuonlaisesta toiminnasta pitäisi mitalit ja mitalikahvit myöntää. Viihdyn enemmän. Setti loppuu hienosti Pohjois-Karjalaan ja vetäydymme kellariin piiloon. Vili valittelee omaa hengettömyyttään tms. Jaajaa. Kakkossetti on myös hemmetin kova. R.A.K.A.S encorena ja hevi-iskut loppuun, näin näitä tehdään.
Nyt kelpaa kellarissa kehua. Terolla ja Villellä vauhti kiihtyy vaikka aamulla odottaa herätys. Se on vasta aamulla. Kotini läheisyys keikkapaikkaan nähden saa homman haisemaan jatkoille. Waspia ja olutta. Aamunkajossa unta.
15.10. lauantai
Vili soittaa klo 15.30 ajatellessaan, että “ei se ainakaan tähän aikaan enää nuku”. Ihan oikeassa oli, sillä olinhan jo puoli tuntia ollut jonkinlaisesssa valveunessa. Jutellaan jotain sekavia. Olo on sekava.
Kahdeksalta palaamme rikospaikalle tsekkailemaan ääntä. Päätettiin taannoin, että vaikka kamat ja keikkapaikka olisi sama kuin edellisenä iltana ja mihinkään ei oltaisi koskettu keikan jälkeen, niin tehdään silti aina tsekki. Eikä suotta, bassosoundi on aivan jotain muuta kuin eilen. Säädän ja mokailen. Viiksihikoilen. Päässä huippaa. On huipannut jo viikon.
Miss Alastonmalli 2011 ei varmaan koskaan viiksihikoile. Tuo meille taas tottunein ottein ateriat. Ruoka ei mene alas ihan samalla vauhdilla kuin eilen. Jättikatkaravun tekstuuri tuntuu sekin epäsopivalta, hävyttömältä lähes. Ville syö ylijäävät. Miss Alastonmalli 2011 ei hätkähdä edes sitä, että korjaa Villen nenän alta 2 lautasta ja itseltäni ei yhtäkään. Huutelemme kiitokset, olkka hyvät ja moimoit ja siirrymme Glorian aulabaariin. Otamme tottuneesti ilmaiset oluet. Ai että tätä luksusta. Ville hukkaa korvakorun lattialle, löytää sen, hukkaa uudestaan, löytää taas. Ilmassa alkaa vihdoin tuntua keikalta. Eräs perinteisimmistä keikkareissuasioista varmasti jokaisella bändillä on se, että joku jossain kohtaa keikallemenomatkaa toteaa väsyneellä ja haukottelevalla äänensävyllä, että “Ei muuten oo yhtään semmonen keikkafiilis…” Jos saisi kympin jokaisesta kerrasta kun on tuon kuullut, niin ei tarvitsisi niitä oikeita eikä näitä leikkitöitäkään. Leikkityöt on muuten ihan helvetin kivoja. Vanha ystävämme Arto on tulossa tänään Teron paikalle ääni- ja valohommaan. Arto on muuten ihan helvetin kiva ja hyvä jätkä. Leikkisäkin, vaikka olisi töissä.
Mun tukka, Villen hauiskäännöt, Vilin final-kusi kertaa kolme. Siinäpä ne rutiinit. Aina en jaksa laittaa tukkaa, mutta nuo muut tulee kyllä poikkeuksetta. Keikka alkaa, kansa kohisee, valot syttyy, meiniki yltyy. Porin plikat kantaa lavalle shotteja, itse kieltäydyn henkilökohtaisiin syihin vedoten. All The Small Things ei aloitusbiisinä räjäytä pankkia, mutta Pop-Musiikkia heti perään kyllä. Ykkössettiin sijoitettu Missä Muruseni On tulee slovarina ehkä hivenen liian aikaisin. Varsinkin kun epähuomiossa ennen kyseistä teosta Vili lietsoo vallankumousta ja kansannousua diktaattorimaisilla elkeillä. Kyllä siitäkin hirmuhallitsijan saisi ja helpolla. Naurattaa. Setti loppuu Kansan Tapsaan. Toinen alkaa E-Typen Lifellä, mikä reenattiin pilalle jo eilisessä tsekissä. Mietin mielessäni, että Keikyän musiikkikriitikko Jorkke toteaisi tähän: “Ei menny ihan niin hyvin ku eile”. No ei ni. Porukka on kuitenkin pähkinöinä. Onpas tyhmä sanonta. Pähkinät on hiljaa ja pussissa ja tämä porukka jotain aivan muuta. Marraskuun kertsiä lauletaan kuin Hoosiannaa vapunaaton kirkossa. Ennen Tipan Tappamista heitän kaljat vahingossa Villen naamalle. Voiko keikka paremmin mennä? Tuuskinpa. Laskeudun lavalta ja yksi porilaisista toteaa ynseään sävyyn “kiitti vaan”. Toinen törkkää lava-aidassa olevan räppänäoven näpeille. Milläs keikalle te olitte sillä aikaa kun meillä muilla oli kivaa? Näytän ystävällisesti peukkua ja painelen maan alle. Maa-nalle. Tiesittekö muuten, että yksi parhaimmista bändinnimistä on ehdottomasti “Maailman Paskin Nalle”? Nyt tiedätte. Tosi juttu.
Bäkkärillä haisee taas jatkoille. Mukaan on saatu Hittijärven Ölpe eli Olli. Ville ja Arto lähtevät kotiin. Hoitivat hommansa loistavasti kumpainenkin. Arto saa ulkojäsenenä erityismaininnan. Ulkojäsenet on usein (ainakin hevibändeissä) niitä syntikkaäijiä, joita ei jostain syystä olla huolittu bändiin virallisiksi jäseniksi. Soittavat kiltisti osuutensa verhon takana illasta toiseen. Erikoista. Vauhti kiihtyy. Vilikin lähtee innosta piukeana jatkoille ja sammuu ekana. Ollin kanssa otetaan ölppöstä ja kehutaan Rushia ja Melissa Auf Der Mauria. Moilasen Mauriakin saatetaan sivuta, mutta se on sitten ihan eri juttunsa. Olli ottaa miehekkäästi osaa “tyhjentäkää mun viinakassi”-projektiin ja aamulla pöydällä lojuukin tyhjä Wodka Volkof-pullo. Pakko arvostaa. Aamu on muuten silloin kun herää ja tälläkin kertaa se on n. klo 15. Päässä huippaa. On huipannut jo viikon.