Kaukoreissujen jälkeen kotikenttäkeikka oli kuin rauhoittavaa nektaria voipuneille mielillemme. Roudailun ja kasailun alku sujui kuitenkin jotenkin nihkeästi. Roudasimme ovesta, jota voi pitää kerrallaan vain minuutin auki, lavalla oli edellisten bändien kaatuneiden juomien mömmöt ja jotenkin ei vain oikein lähtenyt. “Mitähän tästä tulee”, tuumimme. Tosin muistutin siitä, että monesti huonofiiliksisen valmistautumisen jälkeen tulee kova keikka.
Kamat pystyttyivät kuin pystyttyivätkin ja mikä parasta, Joensuun soundipettymysten jälkeen tässä asiassa palasimme ns. tasollemme. Äänikuva oli erittäin tyydyttävä. Oli potkua, selkeyttä ja miellyttävyyttä. Kun vielä eteen saatiin lohiannos (itselleni päivän kolmas lohiateria, ei mennyt suunnittelu aivan putkeen), alkoi fiilis nousta. Antto meni kotiin missaamaan Anssi Kelan, Joni meni kotiin missaamaan auton (ehti jopa bussiin, vain kameran muistikortti unohtui!) ja itsekin halusin eroon autostani, joten pyörähdin kotosalla.
Vain tovia myöhemmin kohtasin Anton prameasta porvarikattohuoneistosta molemmat bänditoverini sekä Mestarien liigan pelin, mikä miellytti. Seuraavaksi kävelimme pelipaikalle ja kohta kaikki olikin valmista keikan alkua varten. Intro huutamaan, kitara vireeseen, verho auki ja pam pam!
Nyt lähtikin sitten ihan alusta asti. Yleisöä riitti ja se oli hyvin mukana, kaikilla oli hauskaa ja jopa bändikin ihan hyvässä vedossa. Näin sitä vedetään, sano! Annostelimme hittibiisejä toisensa perään, hassuttelimme ja kyllähän siinä pieni pullollinen kakkosoluttakin saattoi keikan aikan kulua kolmeen tyttöön. Encorea huhuiltiin vielä hyvin uponneen Tuhkimon jälkeen, joten hyvästelimme tanssikansan, milläs muulla, kuin Tapsalla. Jee ja kiitti! Ikäväksemme jouduimme pakkaamaan tällä kertaa kamat heti keikan jälkeen, mutta onnistuneen vedon jälkeen hymy pysyi helposti huulilla (kuin olut) tästä huolimatta. Kiitos!