Kaukomatkojen jälkeen tuntui aivan hemmetin hyvältä idealta matkustaa vain Vammalaan. Vähän kuin kotikentälle. Edelliskerta Seurahuoneella oli tuoreessa muistissa: pelkäsin pitkään, tulisiko paikalle ketään. Lopulta tuli, hyvinkin. Taas mielessä oli samat aatokset. En tiennyt etukäteen ketään tuttua, joka keikalle olisi ollut tulossa. Ellei nyt Facebook-tapahtumasta stalkattua nimilistaa lasketa.
Olin varautunut muistamaan tällä kertaa pakatessa kitarat. Pakkasin Jonyn kanssa (Joni-Kamppa) ja muistimmekin lähes kaiken, mitä nyt pari valopussia jäi varastoon. Timon oli määrä saapua suoraan keikkapaikalle suomenruotsalaisilta asuinseuduiltaan. Kohtasimmekin kuin synkronoidusti Seken parkkipaikalla. Matkalla olin ollut huonoa (tai hiljaisuun merkeissä hyvää) seuraa kuski-Jompalle, kun Suomen Cup venyi rankkareille asti.
Keikkavalmistelut sujuivat normaaliin tapaan ja bassosärön vaihtumisesta huolimatta soundi oli perinteisen toimiva. Ruuaksi saimme äijämäiset setit, mikä aiheutti hyväksyntää ja hyvänolontunnetta. Vielä kun päästiin saunaan ja kylmä olutkin eksyi käteen, oli kaikki kohdallaan!
Soiton oli määrä alkaa klo 23. Varttia ennen tätä palasin kuikuilukierrokselta salin puolelta. Yleisöä oli paikalla viisi (5) ihmistä! En tiennyt itkeä vaiko nauraa. Pelotti. Sovimme omistajatahon kanssa lykkäävämme aloitusta hieman. Sitten astelimme lavalle. Alkunauhan soidessa tajusin ilmeisesti kitaran viritintapin osuneen johonkin. Yksi kieli oli täysin väärässä vireessä, eikä mittari sitä tunnistanut. Intronauhan soidessa en myöskään kuullut, missäköhän suunnassa kielen vire menee. Starttasimme (erikoissetti välillä!) Frontside Olliella ja jo alkuriffissä vireen hirveys paljastui koko Seurahuoneelle. Oloni oli kuin olisin ollut ensimmäisellä keikalla yläasteikäisenä. Soitin alkuriffin loppuun yhdellä kielellä ja säkeistön jätin soittamatta. Sen aikana sain kuin sainkin kitaran vireeseen. Huh!
Onneksemme lähes tyhjän salin vastapainoksi tanssilattialla oli liikettä ensi tahdeista alkaen ja ensimmäisen setin lopussa päästiin jo vähän käsiksi sulavaan ja hyvällä tavalla rutiininomaiseen keikkameininkiin. Soitimme siis poikkeuksellisesti kolme lyhempää settiä, mikä oli jollain tavalla hauskaa ja virkistävääkin. Toisen setin alkaessa yleisöä oli jo selvästi mukavammin. Oikeastaan meininkin alkoi kasvaa eksponentiaalisesti, mikä sytytti meidätkin liekkeihin. Alkoi lähteä oikein toden teolla. Lieneekin jo sanomatta selvää, että kolmannessa erässä mentiin kovaa – todella kovaa! Väkeä oli paikalla mainiosti, yhteislaulua riitti ja vikat biisit olivat vähintäänkin pelkkää juhlaa. Jee!
Keikan jälkeen istuskelimme baarin puolella ja kävin katsastamassa jopa Seken kellaridiskon, missä olin viimeksi poikennut sillä viikolla, kun tulin täysi-ikäiseksi. 14 vuotta on hyvä väli Seken kellarikäynneille! Illan huipennus oli tietenkin Mamin grillillä vierailu ja hupailimmekin Jonyn kanssa kikkarijonossa hyvän tovin. Hyvä reissu!