Melkein kaksi vuotta edellisestä The Coveralls -keikasta laittoi pienen jännityksen päälle heti iltapäivästä alkaen. Tunneskaala mentiin meikäläisen päässä laidasta laitaan viimeistään silloin, kun jätkät kertoivat kaksikymmentä yli seitsemän olevansa roudaamassa rumpuja Tampereella.
Paikallahan Vammalassa olivat luvanneet olla seitsemältä.. hoh! Mutta onneksi ehdin leppymään ennen iloista jälleennäkemistämme.Paikalle kuitenkin ehdittiin itse kukin sopivasti ja soundcheck ehdittiin tekemään oivasti. Villelle spesiaalikiitos kitaravahvistimen lainasta, omani kun oli jäänyt eräällekin studiolla ja toinen taas oli unohtunut eri treenikämpälle Tampereella. Kuviot on monet.
Laitteistot saatiin toimimaan ongelmitta ja lavakuuntelukin oli vallan vetokelpoinen. Kiitos siitä PA-häiskälle, jonka nimeä en nyt valitettavasti saa millään palautettua päähäni. Soittoaikamme oli määrä olla puoli yhden nurkilla, joten aikaa jäi runsaasti harjoittaa sosiaalista toimintaa pikku hiljaa paikalle valuvien lukuisten tuttujen kanssa ja naureskella bäkkärillä äärihuonoille jutuille ja kauniilla esiintymisvaatteillemme. Heidi oli kuskina (joskaan ei ajanut perjantaina kilometriäkään) ja jo puolen tunnin jälkeen seuramme kirvoitti kommentteja tyyliin “mää en kestä” ja “ootte hulluja”.
Puoli yhdeksi sitten viritettiin soittimet, vedettiin ylle pelastusliivit, hiihtovehkeet ja pelastusliivit ja sovittiin että DJ soittaa vielä biisin. Lupasikin soittaa kaksi, joten kun yhden jälkeen MacGyver-alkunauha lähtikin jo pyörimään, olin vielä WC-tiloissa. Noh, äkkiä lavalle vain hieman myöhästyen ja keikka käyntiin All The Small Thingsillä, kuten myös legendaarisella ensimmäisellä keikallamme.
Ja fiilishän oli suorastaan taianomaisen ässä. Lavalla vetäminen oli aivan mielettömän hauskaa ja ilmeisesti se välittyi yleisöönkin kun tutut ja vähemmän tutut tuntuivat olevan hyväntyylisesti messissä hekin. Käsiä taputettiin, mukana huudettiin ja välispiikkeihin (jessus mitä kuraa ja inside-läppää.. hän pahoittelee… ja hymyilee) reagoitiin. Self-esteemin yleisönhuudatuskin onnistui suorastaan yllätyksellisen hyvin. Ylisanat loppuvat. Perinteinen lopetusbiisi oli Tahdon pakastella ja taputtivat perkeleet meidät vielä lavalle uudestaan. R.A.K.A.S. siinä oli sitten vielä pakko leipoa.
Keikan jälkeen korkattiin vielä muutamat kaljat, harrastettiin sosiaalista toimintaa ja painuttiin jatkoille meikäläisen luo, missä sitten kukin väsähti vuorollaan. Anton kanssa on söpöä nukkua. Iso kiitos kaikille, ilta oli mitä mahtavin!