Putsatessani autoa lumesta, tunsin nenässäni tuoksuja: paistinpernoja, possunleikettä, pippurikastia. Auvoiset aatokseni muuttuivat kiusallisen arkirealistiseen havainneympäristöön huomatessani horisontissa vaappuvan nahkatakin täytteineen. Anssohan tuo. Ansson kanssa laitettiin kamoja autoon niinkun pari kertaa ennenkin. Ajoimme Pirkkalaan vanhaa Rajasalmen siltaa pitkin. Kuin Pitkäniemen-kävijät kerrassaan.
Pirkkalassa oli Vorssi, joka oli myös nähty pari kertaa ennenkin. Niinpä emme jäänet sen pidemmäksi aikaa häntä ihailemaan, ja koska residenssinsäkin oli tällä kertaa vapaa talitinteistä ja muista metsän osista, pääsimme ampaisemaan liikkeelle. Minä toimin menomatkan kuskina, Ansso paluumatkan. Reilua, eikö?
Kurvasin tottunein otteen Kultajyvän eteen. “Tää se on, tästä ajetaan aina yleensä ohi”, kommentoi asiantuntevasti herra Tuomainen. Villellä oli uusi rässipelti. Oikeasti se on taas kuminen lätkä, mutta nyt kenties parempi. Kasailtiin kamat. Kukaan ei tainnu olla itteki soitellut. Emme aloittaneet oitis äänentarkastusta viereisen teatterin näytöksen vuoksi. Sen sijaan teimme sen, minkä taidamme parahiten. Istuimme alas, joimme olutta (paitsi Ansso) ja söimme. Paistinpernoja, possunleikettä ja pippurikastia. Tai no, pojat kerettiläisinä ottivat ranskalaisia. Taas yksi syy suhtautua halveksien näihin äpäröihin! Toinen voisi olla se, että hei eivät ole vieläkään palauttaneet Coveralls-dvd-levyjäni tai kuunnelleet “Odota”-demoani. Tähän pitäisi varmaan pistää hymiö, jottei Ralssia pidettäisi tuhon partaalla olevana?
Tarkastimme äänen. Ääni tulee aina kivasti, kun se on itsestä kiinni. Niin taas. Sitten istuimme vielä toviksi alas. Sitten seisoimme ylös ja ryhdyimme soittamaan. Emme käyttäneet alkunauhaa. Mielestämme ilmapiiri ei ollut sitä vaativa. Toisaalta myös MP3-soitin oli unohtunut kotiin. Olin laatinut setin ajatuksella “vanhaa rokkia ja suomirokkia”. Oli siellä ny hotänkouldiki, mutta kuitenkin. Painoimme ykkössetissä menemään mm. Rockin’ In The Free Worldin ja pitkästä aikaa Born To Be Wildin. Meno oli ihan jees. Positiivinen, muttei hullutteleva. Ilahduttavaa oli meiningin fiksuus: vaikka tanssittiin, ei kaadettu tuoppeja. Vaikka pidettiin hauskaa, ei vastapainoksi tarvinnut tapella. Mainiota, tätä kun jatkui toinenkin setti. Jota ennen tauolla kuikuilimme ja koppuloimme.
Tauon jälkeen aloitettiin jälleen. Todella kaunis tuntuu toimivan tilanteessa kuin tilanteessa. Nyt vähän sitten Green Dayta ja Katy Perryäkin. Kivaa oli. Keikka on suhteellisen helppo pukea sanoiksi: kivaa oli, soitto sujui ok, meno oli hyvä, mutta aivan kipakoimpien Ralls-keikkojen hurmokseen ei päästy. Tämä kulminoitui encore-taputuksiin, jotka loppuivat sen verran lyhyeen, että arvoin vähän, pitäisikö vielä soittaa. “Ei tartte”, Ansso sanoi. Se on kyllä ihan totta! Encore pitäisi aina esittämän vain suuren vaadinnan jälkeen.
Kasasimme kamat. Nautimme vähän oltta. Kotimatkalla väiteltiin hillitysti, muisteli Anssokin jälkeenpäin. Pörnee siis taisi pysyä sillä tasolla, mihin puolikas ensimmäisestä kaljasta oli sen nostanut.
Kiitos Kultajyvä, tullaan taas uudestaan!