Mikkeli on lähes 50 000 ihmisen kaupunki Etelä-Savossa. The Coveralls on ajatuksia herättävä coverbändi, jonka sinänsä erilaisia soitantajia (värisokea maalari, Suomen epätervein terveysalan ihminen ja erikoisella vuorokausirytmillä toimiva yrittäjä) yhdistää heidän lämpimien sydämiensä syke covertörttöilylle. Elokuu naitti yhteen nämä kaksi erilaista asiaa: kaupungin ja orkesterin.
Ville piti reissusta. “Moni asia oli hyvää”, kommentoi hymyillen ravintola Wanhasta tapista tavoitettu lyömäsoitintaiteilija. “Aloin olla aamuyöstä lyönnissä, mutta jatkoseuraa ei löytynyt, saamari”, komppaa puolestaan edullisen Onni-bussin takapenkiltä kähärähiuksinen multi-instrumentalisti.
Mikkeli on kovin kaukana kotoa. Ajoin alkumatkan, Ansso loppumatkan. Wilhelmi löytyi vanhasta muistista, panimme kasaten ja tsekaten, mikä oli taas kerran kovin vaivatonta. Vastaanotto oli taas huippuluokkaa: voileipää ja kahvia oli tarjolla jo sisään astuessa, puhumattakaan bäkkärin antimista: mustikoita, vadelmia, suklaakeksiä. Julistan Wilhelmin täten artistinkohtelun kuninkaalliseksi! Ekan illan setit olivat sinänsä ok, mutta väki oli liikkeellä hieman vähäisissä määrin. Loppua kohden meno kuitenkin parani ja siirryimme keikan päätyttyä odottamaan seuraavaa. Ansso innostui kaljasta. Itse painuin ensimmäisenä nukkumaan.
Ehdin aamu-päivä-akselilla jo kiertää Mikkelin keskustan putiikit, kunnes ruokakaupassa törmäsin Villeen. Ostin oluen. Tovia myöhemmin söimme kiinalaista, mikä ihan maittoi. Villen fiilis ei ollut ruuasta kuitenkaan paras, ja liekö sillä osuutta siihen, että herra ravasi myöhemmin ns. pikkutyttöjen huoneessa tiuhaan tahtiin. Ajantappo jatkui niin salilla, saunalla, uinnilla kuin “koomailullakin”. Lopulta olimme jälleen Wilhelmin mustikoiden ääressä. Possunleikettäkin sai, aijai. “Oli hyvää”, muistelee panimoravintola Plevnasta käsin kommentoiva Vorssi.
Sitten meillä oli keikkakin. Nyt lähti! Oli aivan hemmetin siistiä. Kiitos siitä tanssikansalle. Lisäpaineita soitantaan toi yleisöksi paikalle Jurassic Rockin jälkimainingeissa pelmahtanut Sonata Arctica -orkesteri. Paiskoimme, minkä taisimme. Vedimme takuuvarmat setit ja encorena kuultiin Popedaa. Eikös siinä ole kaikki kohdallaan? Ai niin, takahuoneeseen oli settien välillä ilmestynyt aivan puskista vielä jallupullo “sokka irti” -kehoituksin. Kehuttiinko henkilökuntaa vielä?
Setin jälkeen sananvaihdot musikanttikollegojen kera ja (osa grillin kautta) nukkumaan ilman suurempia juhlintoja. Mikkeli on hieno paikka, näemme!