Bilebändin päiväkirja

Tuntuu erikoiselta kirjoittaa keikkapäiväkirjaa pitkälle yli vuoden tauon jälkeen. Aikaa edellisestä julkisesta The Coveralls -keikasta tuntui kuluneen käsittämättömästi. Tarkoitus koronatauon jälkeen ei ollut sännätä vielä syksyllä kovin aktiivisesti keikoille, mutta eteemme tuli tilaisuus, jota ei kannattanut missata: voisimme korvata peruttuja keikkoja esiintymällä kaksi iltaa putkeen Jyväskylän Londonissa, joka on suosikkimestojamme – ja samana viikonloppuna on vieläpä rallit, eli väkeä odotettavissa poikkeuksellisen kosolti. Let’s mennään, päätimme!

Olimme asennoituneet ja latautuneet keikkaa varten suurin odotuksin, joten olikin melkoinen takaisku, kun Jony sairastui juuri keikan alla. Käytännössä ainoa toivomme oli legendaarinen rumputuuraaja Samu “Armadillo” Honko, jolla ei ollut viikonlopuksi sen suurempia suunnitelmia. Vaatimaton mies oli toki huolissaan viimeisen puolivuotisen olemattomasta rumpujensoitostaan, mutta me muut emme olleet laisinkaan; tiesimme, että saamme priimaa.

Vaikka harmittikin, ettemme päässeet ainoalle julkiselle keikallemme hetkeen normaalikokoonpanolla, oli ongelma hoidettu parhaalla mahdollisella tavalla. Niinpä hymyissä suin kohti Jyväskylää!

Itselläni oli päivätöiden (koronan sivuvaikutuksena kun niitä joutuu taas tekemään ihan kokopäiväisesti) osalta aika tiivis päivä ja onneksi Tretja suostuikin hakemaan Armadillon kyytiin. Itse karautin lähtöpaikalle suoraan duunista. Laitoimme kamat autoon ja läksimme kohti Keski-Suomea. Vaikka tuuraajapitoinen lähtömme otti ounasteltua enemmän aikaa, olimme keikkaruokailupaikalla kuitenkin etuajassa. Ehkä tämä oli ensimmäinen merkki keikkaviikonlopun vääristyneestä aika-avaruusjatkumosta?

Yhdeksältä iskimme varsinaiseen kohteeseen. Tuttu takaovi, tuttu hissi, tuttu lava. Rensselit pystyyn. Selvisimme yllättävänkin hyvin, ainoa huoli oli omat valomme, joiden ohjain (normaalisti Jony ohjaa valoja) ei sattunut mukaan. Noh, onneksi DJ vilkutteli talon valoja, vaikka talon ensikertalaisena joutuikin ottamaan ne aika tyhjän päältä haltuun. Suht’ turvallisin mielin saimme siis jäädä takahuoneeseen odottamaan keikkaa, kun live-soittopuolikin avautui klo 23 yleisölle. Tekemistä vielä riitti. Matkalla yhdessä puuhattu biisilista kirjoitettiin lapuille, Armadillo syötti temmot klikkimasiinaansa jne. Pian olikin vetoaika: klo 00:40.

Iloksemme väkeä oli paikalla oikein mukavasti ja ensimmäisen illan kattaus lähti äärimmäisen tutulla tavalla liikkelle: “tämä on poppoppoppoppoppop-musiikkia!”. Treenaamattomuutta ujostellut Armadillo toimitti tanakkaa komppia ilman ihmiskorvin huomattavia kömmähdyksiä ja kun yleisö lämpesi messiimme, myös eturivin originaalit koittivat kiivaasti toimittaa parastaan. Ja aivan hyvä tuli! Yleisö osallistui itse biiseihin hyvin, mutta oli ehkä nauttinut jo sen verran ralliautojen pakokaasuja, että ei osannut biisien välissä ehkä osoittaa suosiotaan aivan samalla pieteetillä. Tämä lienee ajan ja paikan kuva!

Erikoisinta keikassa oli se, että saimme tietyltä naisporukalta tippiä lavalle heitettyjen seteleiden muodossa. Oliko Armadillon paidattomuudella tekemistä asian kanssa? Se selviää ensi jaksossa. Tai sitten ei. Muutama hölmö keksi vielä toivoa encorea, joten pyyhkäisimme vielä ilmoille tutun Tapsakansan. Kiitos!

Bäkkärillä löimme itseämme kuvainnollisesti olalle ja nautimme onnistuneen keikan päälle hieman juomia. Vetäydyimme kollektiivisesti kuitenkin yhteishuoneeseemme kiltisti nukkumaan klo 4. Kun kellon näyttäessä 06:25 könysin korvatulppia (jäätävä meteli!) repustani, muistin taas keikkaelämän varjopuolet. Ei naurattanut. Noh, niin ikään kollektiivisen aamupalan jälkeen saimme edelleen kollektiivisesti vielä hieman unta ja naurattavuus oli taas lähempänä.

Keräsin alkuiltapäivästä voimani ja lähdin vaeltamaan paikalliseen musiikkiliikkeeseen, jonne oli matkaa pari kilsaa ja rapiat (vähän tuplamerkitystä nääs!). Lopulta mesta löytyi ja ostin uudet korvamonitorit, sillä vanhat olivat alkaneet nähdä parhaat päivänsä – eivät meinanneet oikein mahdollistaa parasta kuuluvuutta edellisillan keikalla.

Palattuani kohtasin niin ikään heränneet toverit ja päätimme vaalia The Coverallsin ikiaikaisia Jyväskylän-perinteitä: suuntasimme Sohwi-ravintolaan! Löysimme listalta bearnaisekanaa ja -pihviä sekä amber lageria ja vietimme mitä miellyttävimmän päiväsession hyvien juttujen ja mukavan ilmapiirin parissa! Varsinkin, kun tiskiltä tarjoiltiin myös jallulattea(!) ja Jarmo-DDH-ipaa. Tämän reissun päälle otimme lunkisti hotellilla ja katsoimme YouTubesta vanhoja keikkareissuja ynnä muita klassikkovideoita. Oikein mukavaa!

Henkilökohtaisesti olin sisällyttänyt vielä iltaan ylimääräisen ohjelmanumeron ja pidin toisen proggiksen tiimoilta palaverin musavideon tekijän kanssa. Oikein hyvin sujui sekin!  Sitten jälleen keikkaruokailu (mukavana vaihteluna Bella Romassa) ja sitten Londoniin varmistamaan pikkutsekillä illan suhteen kaikki olevan ok. Ja oli. Uudet korvanapitkin olivat kuin unelma. Keikkasettiin pari muutosta biiseihin ja isompi muutos järjestykseen – ja olimme valmiita!

Jo kauan ennen keikkaa Londonin ulkopuolella vaelsi pitkänpitkä jono. Huhhuh! Väkeä olikin mökissä jopa edellisiltaakin enemmän, joten kelpasi laittaa setit tulille. Annoimme mennä ja totuttelimme itsekin hetken uudenlaiseen etenemisjärjestykseen.

Oman keikkani kohokohta oli noin puoliväliin osunut, tälle illalle kaivettu Kotiteollisuuden kappale Minä olen. Kappaleella on itselleni jonkinlainen merkitys, jonka tiedostan vain osaksi, ja kun yleisö lähti vähän yllättäenkin siihen mukaan todella hyvin, koin hetken olevani osa jotakin suurta suomalaisen musiikkihistorian kaanonia. Annoin biisissä kaikkeni ja olin sen jälkeen paitsi hiessä uiva, muutenkin sangen ns. valmis. Miinuspuolena tuntui, että sen jälkeen yleisökin vähän väsähti ja keikka ei ollut loppuun asti pelkkää nousukiitoa.

Mutta aivan erinomainen meno ylipäätään oli tällä keikalla ja tunnelma takahuoneessa sangen tyytyväinen, kovin väsynyt, mutta komppiryhmän osalta myös riehakas. Itse painuinkin pian pehkuihin, mutta muut tekivät sen vasta huomattavasti myöhemmin.

Seuraava aamu oli väsynyt itse kullakin, mutta itselläni ei ehkä tilanne ollut pahin, mihin olin tyytyväinen. Klo 12 olimme roudaamassa (no, Tretja-sika vähän myöhästyi), pistimme kamat nippuun ja läksimme ajamaan Tampereelle läpi ruskaisten maisemien. Matkalla kuuntelimme Köyhän miehen teatteria, kuten paluumatkalla kuuluu.

Kiitos Jyväskylä! Kiitos London! Kiitos Armadillo! Oli fantsua!

Vili